Aina nälkä ja koko ajan jano, tai urheiluharrastuksen huonoista puolista

Jatketaanpa tällaisella kevyellä aiheella. Kaikkihan toki tietävät, että urheilun harrastamisesta – treenaamisesta, jumppaamisesta, kuntoilusta, miksi sitä nyt haluaakaan kutsua – on ihmiselle kiistattomia hyötyjä: rasva palaa, lihasmassa kasvaa, kunto kohenee, elinikä pitenee, krempat hellittävät, unen laatu paranee. Vaikuttaapa joidenkin tutkimusten mukaan liikunnan harrastaminen myös masennusta ehkäisevästi ja jopa parantavasti.

Aivan liian vähäiselle huomiolle on sen sijaan jätetty kaikki ne hankaluudet ja vastoinkäymiset, joita innokas urheiluharrastaja elämässään väistämättä kohtaa. Ajattelin siis omaksi terapiahuvikseni ja ehkä jonkun lukijankin iloksi luetella liikunnan kääntöpuolia, joista eivät personal trainerit, lääkärit ja kolumnistit ollenkaan muista mainita ihmisiä urheilun pariin maanitellessaan.

20141114_193513_fx

Harrastukseni pakottivat lopullisesti hylkäämään ajatuksen käsimallin urasta (ehehe).

1. Nälkä. Jotta jaksaa treenata kovaa, pitää syödä paljon. Ja kun sanon paljon, tarkoitan älyttömästi. Jos syystä tai toisesta en ehdi tai muista syödä ihan niin paljon ja niin usein kuin pitäisi, korventaa sisuskaluja tajuntaasumentava nälkä. Tunteen tietänevät kaikki, jotka ovat rankan treenin jälkeen joutuneet ruokakauppaan etsimään jotain suuhunpantavaa. Tunteen, jonka vallassa haluaisi ostaa ja syödä koko kaupan. Ja naapurikaupan.

2. Pyykki. Huolehdin ainoastaan yhden ihmisen vaatehuollosta (itseni, tietty). Siitä huolimatta tuntuu, että joudun pesemään pyykkiä monta kertaa viikossa. Koska tyypillisesti pukeudun aina samoihin mustiin farkkuihin ja villapaitoihin, joita pesen varsin harvoin, koostuu pesukoneellisteni sisältö pääasiassa urheiluvaatteista. Tarkemmin ottaen loputtomista vuorista sukkia, trikoita, urheilualusvaatteita, toppeja ja t-paitoja. Loputtomista, I say.

3. Krempat. Urheilija ei tunnetusti tervettä päivää näe, mutta sama tuntuu koskevan myös innokkaita harrastelija-kuntoilijoita. Itse en ole onnistunut toistaiseksi loukkaamaan itseäni pahasti, mutta usein kyllä jossain kolottaa. Välillä salin sohvaryhmällä istuskellessa ja kanssatreenaajien juttuja kuunnellessa on ihan hieraistava silmiään, että onko edelleen treenisalilla vai onko jotenkin teleporttautunut hoivakodin kahvihuoneeseen, sikäli perinpohjaista on kremppojen ja vaivojen vertailu.

4. Näkyvät kolhut. Lihaskolotukset eivät yleensä näy päällepäin. Sen sijaan kohtaamiset hyppynarun, boksin, painonnostotangon tai tatamin kanssa usein näkyvät. Olen saanut hyppynarusta suhteellisen päteviä ruoskanjälkiä käsivarsiin ja jalkoihin, lyönyt itselleni painonnostotangolla mustelmia leukaan ja olkapäihin, ruhjonut säären etuosan korkeissa boksihypyissä. Tulkintakehyksestä riippuen näytän kroonisesti joko perheväkivallan uhrilta tai sadomasokismin harrastajalta.

20141112_123223_fx

Pyykkipäivä on normipäivä.

5. Prioriteetit. Tavoitteellinen treenaaminen saattaa sekoittaa prioriteettisi! Yhtäkkiä huomaat kieltäytyväsi perjantaisesta illanvietosta, koska olet sopinut lauantaiaamuksi kisaryhmän treenit. Aikataulutat kalenteriin ensin treenit, sitten työt ja muut vähemmän kiintoisat aktiviteetit. Näet enimmäkseen treenikavereita, koska heitä nähdäkseen ei tarvitse sekoittaa treeniaikatauluja. Et saa katsottua loppuun edes yhtä jaksoa kiinnostavaa tv-sarjaa, koska torkahdat sohvalle jo ennen kymmentä.

6. Rahanmeno. Let’s face it, urheiluun saa upotettua aika poskettomia summia pätäkkää. Toki treenaaminen on ihan mahdollista myös minimipanostuksella, vaan kyllä ainakin allekirjoittaneen lompakkoa urheileminen on keventänyt monellakin tapaa: treenivaatteita on hyvä olla useampi vaatekerta, kenkiä varsinkin tarvitaan jo varsinainen liuta ja lisäksi hankittua on tullut myös muuta treenihärpäkettä kehonhuoltovälineistä hyppynaruihin ja rannesiteisiin (toisaalta juuri muuta ei sitten tulekaan ostettua, ks. kohta priotiteetit). Kuukausimaksu salille on asunnon vuokran kaltainen välttämättömyys, minkä lisäksi epäsäännöllisemmät uimahalli- ja kiipeilyreissujen sisäänpääsymaksut vievät osansa pennosista. Jonkun verran rahaa menee myös karsintamaksuihin ja kisareissuihin (tähän asti itse kannustajan ja tuomarin roolissa). Kova treeni tarkoittaa myös kovaa kulutusta, mikä tarkoittaa sitä, että kaupasta on kannettava enemmän ja useammin ruokaa. Rahanmenoa vaan ei voi estää.

7. (Epä)sosiaalinen elämä. Tämä liittyy tietysti kiinteästi prioriteetteihin. Olen silti ollut viime aikoina huolissani siitä, onko minulla kohta enää yhtään ystävää salin ulkopuolella. Päivät kuluvat töissä ja illat kolistelen salilla rautaa tai harjoittelen arkielämälle toinen toistaan vieraampia taitoja. Jätän välistä baari-iltoja ja illanistujaisia, koska olen sopinut treenejä omituisiin aikoihin, ja haluan arkisinkin mennä nukkumaan jo kymmenen jälkeen (ennenkuulumatonta entiselle minälleni, joka kukkui aina yli puolenyön. Tai kukkuisi varmaan edelleen, jos ei tarvitsisi olosuhteiden pakosta herätä jo seitsemältä tai aiemmin).

8. Oudot puheenaiheet. Sitten kun reipas urheilijaneitokainen viimein tapaa ystäviään tai sukulaisiaan ja tämä kysyvät kuulumisia, mitä esimerkkineitokaisemme vastaa? Koska itse en oikein viitsi pitkästyttää asiaan vihkiytymättömiä tuttujani treenijutuilla, mumisen jotain epämääräistä töistä. Oikeastihan minulle kuuluu sitä, että olen tehnyt uuden käsilläkävelyennätyksen, että hang power snatch kulkee viimein, että tein Franin RX’d tai että olen viettänyt koko edellisillan katsomalla YouTubesta painonnostovideoita. Voinen heittää hyvästit toivolle käydä enää koskaan normaalista tyypistä.

20141121_102826

Osuma ei tullut nakkikiskalla saati kotona, vaan kohtaamisesta painonnostotangon kanssa.

9. Muutokset ruumiinrakenteessa. Tätä tietysti tavataan pääsääntöisesti pitää positiivisena puolena. Monet ymmärtääkseni jopa käyvät salilla nostamassa punttia ihan vain esteettisistä syistä. Kukin tyylillään, mutta en minä kyllä ihan tätä ajatellut kun urheiluun hurahdin: mitkään normaalit housut eivät enää mahdu reisistä jalkaan, olen kasvanut hartioista ulos useammasta kesämekoista ja säällisen bleiserin ostaminen tuntuu mahdottomuudelta. En enää ihmettele, miksi urheilulliset ihmiset hengaavat treenin ulkopuolellakin urheiluvaatteissa: eihän niille muuta mahdu päälle.

10. Identiteettihämmennys. Tämä varmaan on helpompi pala purtavaksi niille, joilla on jonkinlainen kilpaurheilutausta. Kyseessä on siis urheilullisen ihmisen identiteetti. Minullahan ei sellaista oikeastaan ole, vaikka olenkin suurimman osan elämästäni puuhannut edes jotain liikunnallista. En ole koskaan kilpaillut missään lajissa ja pitkään minulle oli kauhistus liikuskella esimerkiksi julkisilla paikoilla urheiluvaatteissa. Miten noloa. Nyt kun treeniä tulee neljästä seitsemään kertaan viikossa ja kropassakin alkaa vähän näkyä se, että jotain on tehty, olen alkanut saada ihmeellisen sporttisen tyypin maineen. Mikä toki varmaan objektiivisesti ajatellen pitääkin paikkansa, en vaan tähän päivään mennessä tunnista itseäni kuvauksesta. Enhän minä ole urheilullinen,

Tällaista mietin tänään.  Tai no, ensisijaisesti mietin kyllä rinnallevedon ja työnnön uutta ennätystä, huomisen ruokahuoltoa ja sitä, miten unohdin ostaa lukkosulaa polkupyörän jarrua varten, mutta sen ohella myös tällaista.

Vastapainoksi täytynee joskus laatia vastaava luettelo hyvistä puolista, vaikka sillä nyt ei mitään uutisarvoa olekaan, sillä kyllähän kaikki tietävät, että urheileminen kannattaa. Vaikka välillä kolottaisi, nälättäisi ja puolet illoista kuluisi pyykkiä ripustellen.

Avainsanat: , ,

Miia Kirsi

Miia Kirsi

Miia on reilu kolmikymppinen pääkaupunkilaistunut humanisti ja tavoitteellisesti treenaava CrossFit-harrastaja.

Kommentit (2)

Kaikkien kommenttien tarkastus on käytössä. Ethän siis lähetä kommenttiasi useampaan kertaan, kiitos.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *