Halloween Run, tai kun Iceman ja Maverick 10 kilometriä juoksivat

11236421_1179564372058429_2805457047891476915_o

Kuva noin matkan puolivälistä. Kummasti meitä tässä vaiheessakin vielä hymyilyttää.

Osallistuin lauantaina elämäni ensimmäiseen juoksutapahtumaan. En ole koskaan erityisemmin pitänyt juoksemisesta, joskin aina silloin tällöin (lue: noin neljä kertaa vuodessa) käyn juoksulenkillä. Muutaman kerran olen leikitellyt ajatuksella puolimaratonista, mutta toistaiseksi olen ymmärtänyt olla osallistumatta. Pisimmillään olen pariin otteeseen juossut noin 15 kilometrin lenkin, joten luultavasti selviäisin puolimaratonistakin maaliin, mutta juoksuharjoittelu sinänsä ei juuri kiehdo mieltä.

Satun kuitenkin muutaman onnekkaan sattuman kautta kuulumaan Teräsmeduusoihin, urheilujuokkueeseen, jota joukkuetoverini Lotta juuri oivallisesti luonnehti feministis-karnevalistiseksi kokonaistaideteokseksi. Tätä tietä puolestaan tulin jotenkin ylipuhutuksi osallistumaan Runner’s High:n järjestämään Halloween Run -tapahtumaan. Luonnollisesti pukusarjassa. Terässika-triathlonkisassa edustimme kolmisin, mutta Halloween Runiin lähdimme kahden naisen – tai siis lentäjän – miehityksellä (kolmas sukuloi Itä-Suomessa).

Erilaisia pukuvaihtoja pyöriteltiin mielessä melkein kalkkiviivoille asti, mutta Lotan ideoimana päädyimme lopulta elokuvaklassikko Top Guniin. Tavoillemme uskollisena olimme liikkeellä hieman viime tipassa ja näin ollen ompelimme vielä viimeisiä merkkejä asuun pukuhuoneessa kun muut osallistujat jo tekivät alkulämmittelyä. Ehdimme kuitenkin starttiin, tietysti mitään lämmittelemättä (lämpeneehän sitä juostessa!).

P1170098

LENTÄJISTÄ PARHAAT

Miten kisa sitten sujui? Edellisen pidemmän (yli 5 km) lenkin olin juossut kesäkuussa ja juoksua edeltävällä viikolla tein ihan normaalin ohjelmoinnin mukaisia treenejä, mm. raskaita maastavetoja paria päivää aiemmin. Mitäpä pienistä, kyllähän sitä nyt aina yhden kympin juoksee! Ja niin juoksikin, joskin olen joskus juossut mukavampiakin kymppejä.

Sää oli joka tapauksessa varsin miellyttävä, reitti kohtuullisen tasainen ja oma vireystilakin siedettävä, joten ihan kauhealta juokseminen ei missään vaiheessa tuntunut. Toisaalta pidimme myös hyvin rauhallista juoksutahtia (ehkä siksi, että emme kumpikaan osaa juosta kovaa) ja keskityimme lähinnä valittamaan (mäistä, silmiin paistavasta auringosta, ihan liian pitkistä kilometreistä, haalarista) sekä visioimaan, miten paljon huonommin voisi olla. Onneksi ei sentään satanut. Onneksi ei ollut helle (mahdollisesti hieman epätodennäköinen tapahtuma Suomessa lokakuun lopussa, mutta kuitenkin). Ja onneksi emme – luoja nähköön – olleet toteuttaneet ideaa pukeutua hevoseksi.

Loppujen lopuksi meillä meni kymppiin ennakkoarvioni mukainen tunti (1:00:58). Olen ihan tyytyväinen, sillä hitaana juoksijana olen tainnut nopeimmankin kymmenen kilometrin lenkin heittää juuri ja juuri alle tuntiin (ja viiteenkin kilometriin menee minulla melko tarkkaan puoli tuntia, en nimittäin osaa juosta lyhyitä matkoja juuri sen nopeammin kuin pitkiä). Tällä kertaa hidasteena oli vielä haalariasu, jota ei ehkä ollut suunniteltu juoksuvaatteeksi. Ensimmäiset kaksi kilometriä ihastelimme, miten haalarissa oli yllättävän hyvä juosta. No, ei siinä oikeasti ollut. Puolenvälin jälkeen tiiviissä ja painavassa puuvillahaalarissa olo oli kuin saunapussissa. Juoksevassa, hikisessä saunapussissa. Yäk.

PicMonkey Collage_beer

Kuvaa kulissien takaa eli mitä Teräsmeduusat tekevät kisan jälkeen. Tietysti juovat pukukopissa kaljaa!

Kannattiko tapahtumaan sitten osallistua? Kyllä kannatti! En ole erityisen kiinnostunut parantamaan juoksutekniikkaani, saati aikojani (tulosparannustavoitteet ovat pääasiassa painonnoston ja CrossFitin puolella). Juoksutapahtumassa yli sadan muun osanottajan kanssa juostessa on kuitenkin vähän eri fiilis kuin tavallisella lenkillä (en tiedä teistä, mutta omilla tavallisilla lenkeillä ei yleensä ole kilometrin välein joku kannustamassa eikä yhtään juomapistettäkään). Maratoonariksi en aio vastaisuudessakaan ryhtyä, vaikka tällaisiakin suunnitelmia joukkueessamme on väläytelty, mutta näitä lyhyempiä tapahtumia voin ehkä vastaisuudessakin käydä juoksemassa!

Runner’s High:lle siis kiitos kisasta ja erityiskiitos teräsmeduusa-Sofialle, parhaalle Maverickille, jonka ansiosta ylipäänsä tulin osallistuneeksi koko kisaan!

p. s. Pahoitteluni pitkästä radiohiljaisuudesta taas. On ollut hiukan hektisenpuoleinen tämä syksy. Muutin mm. uuteen asuntoon mr. Manin kanssa ja olen viettänyt laittoman paljon aikaa Ikeassa, rautakaupassa ja kantamalla laatikoita ja kaikenlaista rojua eestaas. Tähän päälle kaksi työtä ja treenit, ei aikaa oikein muulle jää. Nyt koetan taas hieman ryhdistäytyä bloginkin kanssa, sen verran on tässä treenirintamallakin taas tapahtunut!

Avainsanat: , , , , ,

Miia Kirsi

Miia Kirsi

Miia on reilu kolmikymppinen pääkaupunkilaistunut humanisti ja tavoitteellisesti treenaava CrossFit-harrastaja.

Kommentit (0)

Kaikkien kommenttien tarkastus on käytössä. Ethän siis lähetä kommenttiasi useampaan kertaan, kiitos.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *