Hiihtoa, hiihtoa!

Voi olla, että talven ensimmäinen hiihto numerolapulla varustettuna palauttaa takaisin maan pinnalle, mutta tällä hetkellä tuntuu, että hiihto kulkee ihan erilaista kyytiä kuin vaikka viime talvena. Itseasiassa, hiihto tuntuu jopa paremmalta kuin ”silloin joskus”, siis aikana jolloin ihan rehellisesti vielä sanoin olevani kilpahiihtäjä. Voi toki olla, että olen totaalisen sokaistunut omaan hyvään fiilikseeni ja hiihtovauhti onkin todellisuudessa olematonta, mutta ainakin tästä tunteesta voi nyt vielä nauttia puolentoista viikon ajan ennen ensimmäistä starttia. Oman hiihtovauhdin objektiivinen arviointi on nimittäin melkoisesti vaikeampaa kuin monissa muissa lajeissa, kun altaan reunan uintikello ei kerro (karua) totuutta, kilometrivauhti ei kerro siitä, kuinka juoksukengät pistelevät menemään eikä wattimittari ilmoita teholukemia ruutuun.

Jonkinlaisena mittarina hiihtoladulla voin tosin pitää parasta hiihtokaveriani. Vielä viime talvena meidän yhteisiä hiihtolenkkejä oli kolmenlaisia ja niitä kertyi kasaan ehkä kahden käden sormilla yhteenlaskettava määrä, korkeintaan:

  1. Molemmat hiihtää vapaata. Tommi menee edessä omaa rentoa vauhtiaan ja minä rimpuilen perässä henkihieverissä sykkeen hakatessa 170 lukemia.
  2. Molemmat hiihtää vapaata. Minä olen vetovuorossa hiihtäen omaa ”tavallista lenkkivauhtiani” ja Tommi hiihtää perässä valitellen, että jäätyy pystyyn, kun mitään ei tapahdu.
  3. Minä hiihdän vapaata ja Tommi pertsaa (= tasatyöntöä). Jos Tommi menee hiljaa ja minä reipasta vauhtia, molemmille vauhti on hyvä.
Tänä talvena olen tainnut itseasiassa hiihtää lähes kaikki hiihtolenkkini yhdessä Tommin kanssa. Vauhti on kuulemma nykyisin peruslenkeillä sellaista, että Tommi saa tehtyä hyvän, rauhallisen lenkin eikä enää ole ihan jäässä kanssani hiihtäessä. Myös vauhdikkaampia treenejä ollaan päästy tekemään yhdessä joko niin, että Tommi kiskoo minua perässään, jolloin pystyn hiihtämään juuri sen pikkuisen verran kovempaa kuin yksinään mennessäni tai vaihtoehtoisesti niin, että saan tehdä rauhassa omaa vetoani, mutta toinen kirittää menoa perässä hiihtäen. Ensimmäistä kertaa on tultu jopa sellaisen tilanteen eteen, että jouduin peesissä huutelemaan LISÄÄ VAUHTIA ennen tutuksi tulleen ”odota”-käskyn sijaan. En myöskään enää välttämättä tipukaan perästä joka nyppylässä ja mutkassa, vaikka toinen kuinka yrittäisi ja itseasiassa tänään todistettiin sellainenkin harvinainen tilanne, että tehdessäni 6*3min vetoja, meinasi perässähiihtäjä tipahtaa matkasta. Jotain vaikutusta saattoi tosin olla silläkin tosiasialla, että allekirjoittaneen sukset luistivat märässä lumisateessa niin paljon paremmin, että 15kg kevyempänäkin laskin alamäessä karkuun.
No, kuitenkin, pääasia että treeni tuntuu hyvältä ja hiihtoladullakin on kiva käydä. Vaikka sen suurempaa tavoitetta ei talven hiihtelyihin olekaan, olisi kuitenkin ihan mukavaa, jos ei ohjelmassa olevissa muutamissa kisoissa tarvitsisi rämpiä ihan hirveän montaa minuuttia muita jäljessä. Ja eihän se varmasti kesääkään ajatellen huonoa lupaa, jos jo tässä vaiheessa treeni tuntuu kulkevan helpolla tunteella huomattavasti kovempaa kuin vuosi sitten lähes kaikissa lajeissa :)

Avainsanat: , , , , ,

Terhi Martikainen

Terhi Martikainen

Kirjoittaja on triathlonisti, moninkertainen pyöräilyn SM-mitalisti ja urheilukaupan ammattilainen.

Kommentit (0)

Kaikkien kommenttien tarkastus on käytössä. Ethän siis lähetä kommenttiasi useampaan kertaan, kiitos.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *