Kevään tarkkailu

Kiipesin talomme kattoterassille tarkastelemaan sieltä avautuvaa maisemaa. Tehtävänä oli tarkkailla kevään tuloa ja pitää havaintopäiväkirjaa. Seurata kohteen muuttumista talven uinuvasta tilasta kevät-kesän täyteen loistoon.

Katsoin, aistin, kirjoitin ja valokuvasin 2 kuukauden aikana (huhtikuu-kesäkuu) yhteensä 12 kertaa. Yksi tarkkailukerta kesti 15-30 minuuttia ja tarkoituksena oli havaita muutoksia paitsi maisemassa, mutta myös omia tunteita ja ajatuksia.

Huhtikuun 9. klo 16:30

Vastakohtien Oulu.

Lämpövoimalan hurina. Kaupungin äänet. Tehtaiden piiput ja päästöt. Jatkuva rakentaminen ja nosturit. Rumuus ja ankeus. Ihmisten sotkut.

Metsiä. Metsän eri sävyt. Ruskeat lehdettömät puut, eri vihreän sävyiset havupuut ja näiden edellisten sekoittuminen. Violetin sävyt ja sumenevat rajat.

Meri, joka on jäässä ja valkoinen lumipeitteessä. Salmeen vievällä väylällä ei ole lunta, vaan se erottuu jo sulavana, mutta kuitenkin vielä jäisenä. Erityisesti reunat alkavat jo sulaa. Aallon murtajien välillä on vielä eroa, kauempana olevan murtajan edessä on luntakin. Karit ja luodot nousevat valkoisen lumen keskeltä. Sulaneet kohdat merimaisemassa ovat jotenkin synkkiä, harmaita. Sää on muutenkin harmaa. Vaikka ei sada, ilma on kostean sumuinen.

Nallikarin majakalle vievä tie on jo melko kuiva. Puut ovat lehdettömiä, mutta maa niiden alla on sula ja ruskea. Hiekan ruskea luo lupauksen kesän hiekkarannasta.

Huhtikuun 12. klo 12:30

Meri on sinivalkoinen. Lumipeite ja sulava jää vuorottelevat. Aurinko tekee maiseman erinäköiseksi kuin viimeksi. On valoisaa, kuivempaa. Nyt sulavat kohdat kimmeltävät, vesi virtaa jään alla ja odottaa sen sulamista päästäkseen virtaamaan vauhdikkaammin. Sula laajenee pikkuhiljaa.

Metsän männyt erottuvat vihreinä ja selväpiirteisinä. Ne ovat vahvoja.

Huhtikuun 20. klo 12:00

Lumipeite jään pinnalla näyttää seepralta, vaaleansinisen ja valkoisen eri sävyiseltä seepralta. Väylä on leventynyt ja vesiraja kauempana ulapalla on tullut lähemmäs.

On kylmä tuuli, mutta siitä huolimatta tuntuu että talvi on pysähtynyt. Aivan kuin se sanoisi, että maltetaan vielä hetki. Vielä ei ole aika. Toppilan Salmen kanava on sulanut lisää, siinä virtaa vesi. Jään reuna jarruttaa kuitenkin. Vielä ei ole aika.

Huhtikuun 24. klo 13:00

Kevät on ilmassa, mutta ei vielä kovin maisemassa. Meren jään pinta vaikuttaa jo ohuemmalta. Lehtipuut odottavat vielä vihreää. Missä se salmen sulan raja viimeksi menikään, onkohan se kuitenkin sulanut jo pidemmälle?

Huhtikuun 25. klo 10:00

Tulin tänne alas rantaan. Menin maisemaan. Kaupungin ääniä kuuluu tännekin, kaivinkone lähettyvillä, mutta linnut ovat lähempänä.

Näen jäiden lähdön lähempänä. Yksittäiset jäälautat irtoavat ja lähtevät veden mukaan. Tuolta ylhäältä vesi näytti tasaisemmalta, mutta tästä vierestä katsottuna sehän liikkuu, virtaa valtoimenaan. Veden pinnassa, virtauksissa, on tuhansia eri sävyjä. Liikettä. Maisema ei ole enää pysähtynyt, vaan se elää. Luonnon äänet ovat lähempänä.

Aistini heräävät. Kuulen ja näen paremmin. Olen läsnä tässä hetkessä, lähempänä luontoa. Ei tuo vesi äsken noin kovaa kohissut? Nyt kohina vain yltyy. Kuvittelenko vain? Ei, minä kuuntelen vain tarkemmin, kuin huomaamatta. On tämä ihmeellistä. Miten erilainen äänimaailma.

Auringon säteet osuvat kiviin ja hankeen, erilaisiin pinnanmuotoihin. Ne kimmeltävät ja jokainen kohta on vähän eri värinen. Lumen keskellä kiven pinnassa on kuoppa, siinä lepää sulanut vesilammikko. Siinä on ollut lunta ja jäätä, nyt se on lupaus kesästä.

Linnut kirkuvat. Täällä meren rannassa lintujen äänimaailma on niin erilainen kuin metsän pikkulintujen. Siellä ne laulavat, mutta täällä kirkuvat. Ehkä meren suuruus, vaikuttavuus, karuus ja kohina vaativat kovempaa ääntä, ei täällä pieni sirkuttaja pärjää.

Saan seurakseni kiikaroivan lintubongaajan. Hän kertoo minulle sulan reunalla olevan lokkien lisäksi meriharakoita ja merimetsoja. Telkät lähtivät juuri lentoon. Olen kiitollinen avusta, minulla ei ollut kiikaria mukana, enkä olisi vielä näitä tunnistanut. Joutsenet sentään tunnistin. Kotimatkalla merimetsot lentävät ylitseni. Päiväunilta rattaista herännyt poikani näkee ne myös ja nyt äiti tietää sanoa, että nuo ovat merimetsoja.

Huhtikuun 29. klo 10:30

Täällä katolla taas. Kirkas auringonpaiste. Kylmä tuuli. Sinisempi meriväylä ja valkoisempi lumi. Kirkkaan pakkaspäivän talvinen tunnelma.

Tekee mieli päästä lähemmäs tuonne alas. Kun siellä on käynyt ja tietää, että siellä tapahtuu kevään tuloa, vaikka täällä katsottuna on vielä talvi ja nukkuva luonto. Se on tietenkin se asenne, että näkeekö vain jäässä olevan meren, vain sulaneen virtaavan veden. Molemmat ovat hyviä.

Lehtipuissa ei näy kevättä, mutta jos ottasi lähikuvaa, niin voisi uskoa että siellä jotain tapahtuu.

Toppilansalmen sula on edennyt. Nyt sen huomaa. Se on saavuttanut jo saaren edustan. Yhtyyköhän se meriväylään, ottaa kiinni kädestä ja sitten yhdessä vahvempana alkavat sulattaa lisää jäätä?

Tuolla sulan reunalla oli viimeksi lintuja. Nyt en näe sinne saakka, ovatkohan ne siellä nyt? Katson tarkemmin. Katson tarkemmin, koska olen ollut siellä aikaisemmin lähempänä.

Kun olet, mietit ja katsot samaa maisemaa useamman kerran, haluat tietää enemmän. Minkä nimisiä saaret ovat? Se täytyy selvittää.

Huhtikuun 30. klo 14:00

Hyppäsin taas maisemaan. Rannan kiville tasapainoilemaan. Ilma oli sateinen. Kivet märät ja liukkaat. Lapset kysyivät onko kivenkoloissa käärmeitä, heräävätkö ne sieltä jos hypimme kivillä? En ollut edes ajatellut itse tuota mahdollisuutta. Minulla on vielä paljon opittavaa, että osaan vastata kysymyksiin. Alkoi sataa vettä, sitten räntää. Ei kovin keväistä.

Kiipesin vielä kattoterassille ihmettelemään tätä ihmeellistä kevättä. Ihan kuin olisi vieläkin talvi. Kunnon kevät on yrittänyt tulla, maisemassa on tapahtunut koko ajan. Sula on taas edennyt. Sitten taas iskee kylmää räntää ja maisema tuntuu jäätyvän. Kevään tulo pysähtyvän. Se on vappu nyt.

Toukokuun 4. klo 11:00

Lintuja katsomassa rannalla. Nyt tapahtuu keväässä, aurinko lämmittää. Lintuja on paljon. Niistä tietää, että kevät on kuitenkin varmasti nyt, koska lintuja tulee koko ajan lisää. Meren sula väylä on suurentunut yhä isommaksi, edennyt pidemmälle. Miten kauniilta auringossa kimmeltävä meri näyttääkään.

Toukokuun 7. klo 14:00

Nallikarin majakalla. Tästä pääsee tutkimaan sini-valkoisen seepran näköistä meren pintaa. Paikoitellen jo kertaalleen sulanut kohta on jäätynyt uudelleen. Ohut jää kauniin sinisen veden pinnan päällä on upean näköinen. Kuvaa hyvin tätä hidasta kevättä. Ollakko vai eikö olla. Tullakko vai eikö tulla. Auringon paiste, rannan hiekka ja jäässä oleva talvinen meri muodostavat jotenkin ristiriitaisen yhdistelmän.

Toukokuun 13. klo 17:00

Ohoh. No voi ei. Nyt meni kyllä tämä tapahtuma vähän ohi. Täällähän on kevät ja tapahtunut. Meri on auki, oli ensimmäinen ajatus. Ei se nyt ole läheskään vielä sulanut, mutta muutos on merkittävä. Molempien puolisen sulat ovat kohdanneet, saavuttaneet toisensa.

Kuinka kaunista ja kimmeltävää.

Saarista suurin osa on vielä lumen ja jään ympäröiviä. Miten erilaisilta saaret näyttävät, kun toinen on veden ympäröimä ja toista vielä valkoinen lumi reunustaa. Jäin miettimään, kumpi on paremmin suojassa. Onko luonnolla joku tarkoitus suojella vielä saarta, pitää ympärillä suojakuorta, lumivaippaa.

Salmen reunat ovat päästäneet irti lähes kaikesta jäästä.

Lintuja on paljon enemmän kuin aikaisemmin.

Kumi on sulanut maasta, metsien pohjilta. Siellä näkyy ruskeaa, ehkä jopa vähän vihertävää. Ainakin haluan uskoa niin.

Kun katson kokonaista maisemaa laajemmin, huomaan että onhan tuota lunta vielä. Isojakin alueita. Maiseman reunat ovat vielä hyvinkin valkoisena ja jäässä. Sula on vain niin hallitseva tuossa keskellä, että huomio kiinnittyi ensin siihen. Haluanko nähdä, että meri on jo sulanut, vai että meri on vielä jäässä. Niinpä.

Siinä pinnalla aiemmin ollut seeprakuvio on kadonnut. Seepra kuvasi sitä, kun jää ei vielä oikein tiennyt sulaako vaiko eikö. Nyt näkyy selvemmin, kun on sula, on sula. Kun on jää, on jää. Ei ole epäilystäkään, etteikö kevät olisi nyt ja kesää kohti mennään.

Toukokuun 18. klo 14:30

Ilma tuntuu lämpimältä, kun ei tuule. Merimaisema on yhtä harmaata massaa. Ei enää sini-valkoista. Aivan kuin koko meri olisi taas jäässä. Ei kai se voi olla. Ehkä tämä on joku kevään tulon välivaihe jäiden lähdössä. Tällä kertaa minulla on myös kiikarit mukana. Pääsen tarkkailemaan maisemaa kaukaa mutta läheltä. Voi tuota lintujen määrää. Niitä on enemmän kuin yhtenäkään päivänä aiemmin tänä keväänä. Ilman kiikareita tätä ei olisi huomannut. Siellä täytyy olla valtavan äänekästä.

Jälkikäteen tajusin, että en huomannut kahta asiaa: lämpövoimalan hurinaa ja tuulimyllyjä. Olikohan niin harmaan sumuista, etteivät ne niin näkyvästi erottuneet. Lämpövoiman hurinan olen rekisteröinyt joka kerta aiemmin, nyt en edes sitä ajatellut.

Kesäkuun 6. klo 14:00

Kesäkuu. Jo alhaalla huomaan sumun vallanneen maiseman. Lämpövoimalan piiputkin ovat puoleen väliin sumupilvessä. Katolla huomaan, ettei merelle näy mitään. Näen vain lähimmät puut ja talot. Kaikki muu on harmaata usvaa. Puut ja metsän rajat katoavat sumuun. Voi vain arvailla miltä niiden takana rannoilla ja merellä nyt näyttää.

Ilma on jämähtänyttä, lämmintä. Jotain hyönteisiä pörrää. Ne ovat kesän merkki.

Terassin pöydällä on satanutta vettä. Pieniä lammikoita, eri kokoisia. Ne väreilevät lämmöstä. Kuivahtavat pikkuhiljaa. Tuulen vire on lämpimän tuntuinen.

On se meri tuolla jossain sumussa. Yritän piirtää sen läpi maisemaa. Muistella miltä se näytti. Lähden liikkeelle vasemmalta. Tuolla oli tehtaat, iso tuulimylly, tuolla siinsi kaukana maata, Edenin kylpylä noilla main, tuolla Nallikarin edustalla saaria ja majakka. Montakohan saarta siellä olikaan?

Katse siirtyy aallon murtajan suuntaan.

Sitten yhtäkkiä, kuin sormia napsauttamalla. Näenkin aallonmurtajan ja merta. Sumuverho siirtyy, siirtyy vasemmalle. Näen rantaa ja sinistä vettä. Ei voi olla totta. Saaria. Tuossa mikä ihan juuri minuutti sitten oli aivan harmaata ja piilossa.

Aurinko pyrkii esiin. Tämä ei voi olla totta. Seuraan hämmästyneenä sumurajan siirtymistä. Nyt se majakkakin tulee esiin ja Eden. Tuulimyllyt pyörivät.

Taivas on sininen. Aurinko paistaa täydeltä terältään. Olen hämmästynyt. Kuulen linnut, tunnen lämmön, hätistän hyttysen pois poskelta. Tuntuu kuin luonnon voimat olisivat juuri siirtäneet harmaan näyttämöverhon sivuun ja antaneet kirkkauden kesälle luvan tulla. Metsän puut, pensaat ja nurmi on saanut lisäsävyjä. Vihreän tuloa ei voi estää.

Lähdin alhaalta katsomaan matalalla roikkuvia mollipilviä, johon pää tuntui uppoavat hartioita myöten. Nyt yläpuolella on vain ilmaa, aurinkoa ja taivaansineä. Kuin huomaamatta leuka nousee ylös, hartiat laskee alas ja on helppo hengittää.

Näen taas kauas. Tämä on taas näitä hetkiä, kun huomaa luonnon vaikuttavuuden. Kuinka välillä menee sumussa, näkemättä kauas. Kun ei näe kauas, on pakko katsoa lähelle. Huomata suuren maiseman sijaan pöydän vesipisarat ja pienet ötökät. Ankea harmauskin voi olla vaikuttavaa. Koska kontrasti kirkkauteen on niin suuri. Se voi näemmä muuttua aivan hetkessä, minuuteissa, sekunneissa.

En ajatellut näin käyvän, että maisema avautuisi. Kesä yllättäisi. Hymyilyttää. Tunnen onnellisuutta ja kiitollisuutta, että sain tämän kokea.

Aikaisemmin tarkkailin paljon lumien sulamista. Nyt unohdin sen kokonaan, muistin vasta pois lähtiessä. Ei ole lunta enää. Meri on kokonaan auki. Kevät tuli, vei talven rippeet mennessään. Siirsi sumuverhon edestä haihduttaen taivaantuuliin. Antoi kesälle luvan nousta. Kevään tulon tarkkailu oli tässä. Tämä maisema järjesti oikein kunnon loppuhuipennuksen.

*Opiskelen luonto- ja ympäristöalan perustutkintoa luonto-ohjaajaksi. Jaan oppimistehtäviä täällä blogissa ja tämä toimii samalla oppimispäiväkirjana.* 

Avainsanat:

Hanna Uusitalo

Hanna Uusitalo

Hanna on 38-vuotias oman elämän huippu-urheilija, crossfit-harrastaja, reipas vaimo ja energinen äiti.

Kommentit (0)

Kaikkien kommenttien tarkastus on käytössä. Ethän siis lähetä kommenttiasi useampaan kertaan, kiitos.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *