”Kisaraportti”: Saami Ski Race, la 29.3.2014

Huh, mikä reissu!

Ensin alkuun on todettava, että täällä sitä istutaan nuhakuumeyskätaudissa kirjoittamassa tätä kisaraporttia. Sain nimittäin Lapin tuliaisina mojovan flunssan, joka oikeastaan taisi alkaa jo kisan aikana, sillä kotimatkalla jo alkoi ääni kadota ja yskiminen alkaa. Talvilomalta kävi siis siirtyminen ketterästi suoraan sairaslomalle – onni onnettomuudessa on toki se, että loman jälkeen oli tarkoitus muutenkin vähän hengähtää treenin osalta tällä viikolla. Ja onneksi tällä hetkellä olo tuntuu jo helpottavan ja huomenna toivottavasti pääsen jo kiinni normaaliin arkeen ja töihin.

Mutta itse Saami Ski Raceen.

Kuten ennen hiihtopäivää totesin, oli jännitys melkoinen ennen matkaan lähtemistä. Hiihtoaamu valkeni melko viileänä ja tuulisena, joskin ennusteet muuttuivat sen verran pehmeämmiksi, että hiihto päätettiin järjestää alkuperäisen suunnitelman mukaisesti ja alkuperäisellä reitillä Hetasta Kautokeinoon. Tuulta luvattiin käytännössä suoraan vastaisena reitin varrelle, mutta ennusteen mukaan ei ihan hirmuisia lukemia. Päivä kuitenkin osoitti ennusteen hieman vääräksi tai sitten todellisuuden taju hämärtyi keskellä valkoista maisemaa, mutta aikamoisessa vastatuulipuhurissa sitä kyllä erämaan keskellä mentiin.

Jo ennakkoon arvelin, että numerolappuni numerolla olisi jokin merkitys ja niinhän sillä olikin, sillä lopulta miesten n.15 ensimmäistä numeroa ja naisten 4 ensimmäistä numeroa pantiin lähtemään hiihtoon kahdesta ensimmäisestä rivistä. En tiedä pahensiko vai paransiko moinen jännitystäni, mutta hieman epäillen vilkuilin kakkosrivin lähtöpaikastani taaksepäin kisapukuisten miesten rintamaa. Hyvä etten käynyt jo ennakkoon pyytämässä ladultani taaempaa lähteneiltä hiihtäjiltä anteeksi lähtöhitauttani – nopea reaktiokyky ja tasatyöntö kun eivät suoranaisesti kuulu vahvuuksiini. Hyvin kuitenkin päästiin liikkeelle, enkä kai ollut pahasti edes tientukkona nopeampien edessä. Porukka hajosi hyvin pian lähdön jälkeen pienempiin ryhmiin, joista jäin sellaiseen porukkaan, missä hetken hakemisen jälkeen oli naishiihtäjiä käsittääkseni kolmannesta sijasta eteenpäin. Kaukana edessä menivät myös lopputulosten kaksi nopeinta naista, Sini ja Heli, jotka olivat ns. eri planeetalta meidän muiden tyttöjen kanssa. Kestävyysurheilusta innostuneille suosittelen kurkkaamaan linkkien takaa löytyviä molempien naisten blogeja ja seuraamaan heidän urheilu-uraansa – minä ainakin seuraan ja arvostan kovasti!

Ryhmä, johon lähdön jälkeen sijoituin, tuntui heti alusta asti menevän juuri hieman liian kovaa vauhtia – sellaista, mitä periaatteessa pystyi hiihtämään melko rennosti, mutta kuitenkin sen verran tiukkaa kyytiä, että tiesin heti kättelyssä, etten tulisi kestämään moista koko 90km ja yli 5 tunnin reissua. Ajattelin kuitenkin ensimmäiset 10-15km, että kyseessä on vain alkurynnistys ja kohta vauhti tasaantuu, mutta näin ei koskaan käynyt. Sisu ei kuitenkaan antanut periksi jättäytyä ryhmästä suosiolla, vaan päätin pelata upporikasta ja rutiköyhää, siis pysyä ryhmäni mukana niin kauan kuin mahdollista. Pyrin pysyttelemään melko lähellä porukan kärkeä ja olinkin kokoajan neljäntenä tai viidentenä joutumatta kuitenkaan vetohommiin vastatuulessa. Hyvästä sijoittumisesta huolimatta olin kuitenkin pitkään ns. jojon päässä ja jouduin jatkuvasti hiihtämään minuun väkisin tullutta parin metrin rakoa kiinni. Tätä rimpuilua jatkoin hieman alle 5okm asti, jolloin lopullisesti tipuin kovasti harventuneen ryhmäni kyydistä. Perästä olivat jo kaikki muut tippuneet pois, joten kun neljän hengen ryhmä lähti minulta karkuun jäin totaalisen yksin ja erittäin väsyneenä hiihtämään keskellä aukeaa erämaata ja järven jäitä.

Tästä alkoikin yksinäinen taisteluni, jonka aikana kävi jo pari kertaa mielessä etten koskaan pääse matkalta pois. Liekkö kyseessä ollut jonkinlainen kangastukseen verrattavissa oleva ilmiö, mutta yhtä monista pitkistä järven jäistä ylittäessäni, kun edessä tai takana ei näkynyt yhtään hiihtäjää, iski minulle yhtäkkinen mielihalu vain mennä makaamaan selälleen lumihankeen ja jäädä siihen. Seuraavan järven jäällä kaivoin jo kännykkää juomarepun taskusta vain huomatakseni, ettei erämaassa ollut kenttää… Taisi tuossa yhteydessä pari nyyhkäystäkin päästä ja epätoivo iskeä, sillä väsymys alkoi olla sitä luokaa, ettei pystyssä meinannut pysyä eikä latua nähdä. Onneksi 70km huoltopisteeltä löytyi tuttu ihminen ja parin kilometrin päästä auto, jolla erittäin väsynyt hiihtäjä kuljetettiin maalialueelle. Omin voimien ja hiihtäen en olisi missään nimessä päässyt.

Tällä kertaa keskeyttäminen ei itse asiassa harmita oikeastaan ollenkaan. Syitä harmituksen puutteelle on useita. Ensinnäkin, koko tapahtuma ja kokemus oli jo 70km mittaisenakin niin upea ja ikimuistoinen, ettei kisan katkeaminen voi sitä pyyhkiä pois. Oli uskomaton tunne painella menemään kirjaimellisesti keskellä ei mitään, paikassa jossa huoltopisteillekin oli saapunut väki moottorikelkoilla ja jos väsyneet aivoni eivät rekisteröineet tilannetta väärin, myös koiravaljakolla. Järjestelyt oli mielestäni hoidettu erittäin hyvin, huoltopisteillä oli runsaasti hyväntuulista talkooväkeä ja mitään en jäänyt erityisesti ainakaan kaipaamaan. Maisemat eivät suoranaisesti olleet henkeäsalpaavat, sillä ympärillä oli pelkkää aavaa ja tasaista valkoista sekä muutamia pieniä puskia ja vaivaiskoivuja (?), mutta tietyllä tavalla tämä karuus yhdistettynä melkoiseen vastatuuleen toi hiihtoon juuri sen oman leimansa, jota tulee varmasti muisteltua vielä vuosienkin päästä.

Toiseksi, jälkikäteen käppyröitä tarkastellessa, olen pysynyt kuitenkin lähes 50km mukana ryhmässä, joka eteni kovempaa vauhtia, kuin mitä olen yhtä lukuunottamatta hiihtänyt tämän kauden 5km kisoissa. Toki porukassa on helpompi mennä ja vaikka ties mitä, mutta kuitenkin. Väsymistä ei kuitenkaan kannattane kauheasti ihmetellä sillä 50km kohdassa eli vajaan kolmen tunnin hiihdon jälkeen keskisykkeeni oli 172 (anakynnys pyörinee jossain 175-177 nurkilla), eli ihan lipsuttelemalla en ole porukan mukana vapaamatkustanut. Sain siis aikaiseksi varsin hyvän ja kehittävän treenin, vaikka matka jäikin kesken.

Kolmanneksi, tiesin jo ilmoittautuessani, että 90km mittaiseen hiihtoon lähteminen olisi erittäin kyseenalaista, sillä olen tämän vuoden puolella tehnyt vain kaksi yli kahden ja puolen tunnin treeniä, joista niistäkin vain toisen tammikuun puolivälin sairastelun jälkeen. Tosin ajattelin, että jaksaisin kyllä hiihtää, kun vain malttaisin mennä tarpeeksi hiljaa. Numerolapun kanssa ja hyvän startin jälkeen en – kuten todettua – malttanut ja lopputulos on siis kerrottu yllä. Ainakin tuli jätettyä erämaahan kaikki mitä lauantaina oli jätettävissä, eikä sen puolesta mitään jäänyt hampaankoloon.

Kokemus siis kaikkinensa oli eksoottinen, upea ja ikimuistoinen. Voin suositella Saami Ski Racea kaikille, jotka haluavat hiihtää hyvien järjestetyssä ja ystävällisten ihmisten järjestämässä tapahtumassa, jossa on huomattavasti leppoisampi meininki myös osallistujien kesken kuin monissa isommissa ja kaupallisemmissa massahiihtotapahtumissa. Joskin Hetasta Kautokeinoon matkaavien tulee olla valmistautuneita siihen, että hiihdossa oikeasti edetään keskellä avointa erämaata ja ei mitään, jolloin olosuhteet tuntuvat huomattavasti kaupunkimaisia olosuhteita kovemmilta. Treenata kannattaa ja käydä myös hiihtolenkeillä niillä huonoilla keleillä. Äkkiseltään hiihdon jälkeen taisin suositella sitä kaikille hieman masokistisille eksoottisten kokemusten etsijöille ja tuo lienee aika hyvä suositus. Jos itselleni tulee tulevina vuosina mahdollisuus osallistua Saami Ski Raceen uudestaan, teen sen varmasti – joskin aion hiihtää vähän enemmän pitkiä lenkkejä ennen seuraavaa yritystä :)

Näissä merkeissä on siis hiihtokausi pantu pakettiin. Monot ja hiihtovaatteet on jo pakattu kesäsäilöön ja seuraavana koitoksena odottaa osuus Karhuviestissä puolentoista viikon päästä, kunhan vain tästä taudistani toivun.

Avainsanat: , ,

Terhi Martikainen

Terhi Martikainen

Kirjoittaja on triathlonisti, moninkertainen pyöräilyn SM-mitalisti ja urheilukaupan ammattilainen.

Kommentit (3)

Kaikkien kommenttien tarkastus on käytössä. Ethän siis lähetä kommenttiasi useampaan kertaan, kiitos.

  • Suvi

    Olen seurannut jo aika kauan blogiasi ja nämä hiihtojutut ovat olleet oikein mielenkiintoisia. Olen tuonne tapahtumaan himiöinyt jo pari talvea, samoin Birkebeinerennettiin. Kiva oli lukea sinun kokemuksestasi. Vastatuuli kyllä verottaa voimia ja vauhtia, porukassakin. Jospa saisin itseni ensi talveksi kuntoon. Ja loman ajoitettua sopivasti.

    Vastaa
    • Terhi Martikainen Kirjoittaja

      Kiitos viestistä!

      Tuo oli kyllä samaan aikaan elämäni hienoin ja kamalin kokemus. Kamalin tosin ainoastaan siksi, että lähdin mukaan liian kovaan ryhmään ja taisi jo tautikin jyllätä elimistössä, kun se kerran heti hiihdon jälkeen alkoi. Eli kunhan vain valmistautuu henkisesti ja fyysisesti hyvin, niin suosittelen kyllä tuota ainakin sellaisena ”kerran elämässä” -hiihtona. Joskin itse haluaisin päästä sinne vielä uudestaankin.

      Minunkin tekisi kovasti mieli päästä kokeilemaan tuota Birkebeinerennetiä, siinäkin kun on ne omat erikoisuutensa. Oikeastaan haluaisin kiertää joskus kaikki nuo Ski classicsit ja vaikka ties mitä muitakin hiihtoja. Mutta ensin pitää kasvattaa vähän lompakkoa ja sitten löytää työ, missä voi olla lomalla koko talven :)

      Vastaa
  • Janne

    Luin juttusi, enkä uskaltanut sulkea silmiäni, sillä olisin todennäköisesti ylittämässä sitä pisintä jääosuutta vasten armotonta tuulta:). Tuo tunne oli juuri sama kuin minulla. Hiihdin tosin vain 60 km, mutta se ei vähentänyt tuota tunnetilaa lainkaan. Pääsin kuin pääsinkin maaliin, kiitos kaverini joka ei usakaltanut jättää minua yksin tuonne selekoseen. Loistava kokemus, mahtavat fiilis kaikesta huolimatta. Kiva majoitus Hetan majatalossa. Kuuluu sarjaan, en hetkeäkään vaihtaisi pois.

    Vastaa

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *