Kiva lähteä Joroisille

Vuosi sitten kauden päätavoitteeseen oli pari yötä, mutta parin viikon takainen flunssa yskitytti edelleen. Päätavoitteeseen lähdin kovin odotuksin, mutta alla ei olltu yhtään onnistunutta triathlonstarttia alkukesän vatsahaavaoireilun vesitettyä sprinttiaikeet ja flunssan sitten seuraavat kisayritykset. Jälkikäteen jokainen minut tunteva ja Joroisten lähtöviivalla nähnyt on sanonut, että olin kaukana omasta itsestäni. Jännitys oli paistanut kilometrin päähän, olin kireä ja yrittänyt esittää innokasta ja pirteää. Mutta minä en ollut innokas enkä pirteä. Minua ei haluttanut hypätä järveen kilpasiskojen kanssa. Minulla ei ollut kivaa.

Totta puhuen, olin lähes paniikissa lähtöhetken lähestyessä Valvatuksen rannassa. Kaikki odotus, jännitys, omalle itselle asetetut suorituspaineet, pilalle mennyt alkukesä, flunssa ja astma, tuulen voimasta vahvasti aaltoillut järvi… kaikki se purkautui parin minuutin uinnin jälkeen paniikin sekaisena astmakohtauksena päätyen lääkäriveneen kyytiin. Puolen vuoden jännitys ja odotus päättyi kyyneliin. Ilman muutaman ystävän tukea olisi voinut päättyä koko triathlonharrastus. Suretti, hävetti, ei tehnyt yhtään mieli mennä loppukesän kisoihin hakemaan enää (epä)onnistumisia, enkä mennytkään.

Joroisten ilmoittautumisen auetessa syyskuussa olin sitä mieltä, että en varmasti ilmoittaudu mukaan. Parissa tunnissa listaan ilmestyi hurjaa tahtia nimiä. Osallistuminen alkoikin yhtäkkiä houkuttaa ja ennen kuin huomasinkaan, oli naputellut ilmoittautumisen sisään. Joskin mielessä oli koko ajan ajatus siitä, että kyllähän sen voi sitten perua, vaihtaa yleisestä ”pro”naisten seasta ikäsarjaa tai siirtää vaikka pikamatkalle. Mutta kas kummaa, siellä se nimi yhä vain on naisten yleisen sarjan puolimatkan lähtölistalla sitkeästi ja enää on kaksi yötä aikaa kisapäivään.

Harjoittelu ei ole ollut triathlonin kannalta optimaalista, edellisessä kisassa eli Vierumäellä oli ongelmia ja kipuja, takana ei ole yhtään yli 20km juoksulenkkiä tämän vuoden puolella, kantapää on ollut kipeä kuin mikä viimeisen viikon aikana ja tiistaina iski itku ja hätä aaltoisessa järvessä viimeistelytreeniä tehdessä. Kaikesta tästä huolimatta minusta on tänä vuonna kiva lähteä Joroisille!

Ainoa tavoitteeni lauantain kisaan on tehdä oma, tasainen suoritus. Jos selviän ekalle poijulle asti uinnissa, olen jo hyvissä kantimissa. Ja kunhan pääsen ensimmäiseen vaihtoon asti, ei minulla ole enää hätää. Juoksu on varmasti tuskaista muutenkin kuin kipeän kantapään vuoksi, mutta minulla on monta asiaa, jotka tsemppaavat toivottavasti eteenpäin. Yksi tärkeimmistä tsemppareista näkyy pinkkinä käsivarsinauhana kädessäni myös Joroisilla. Nauha muistuttaa minua siitä, että kipu, joka varmasti tuntuu jaloissa juoksun viimeisellä kierroksella on sitä hyvää kipua ja kaikkensa antamisen väsymystä, jonka joku sellainen haluaisi kokea, joka ei siihen tällä hetkellä pysty. Yritän suoriutua lauantaisesta urakasta pinkin Team Elina Jouhki – käsivarsinauhan vaatimalla arvokkuudella – siis hymyillen, toisia kilpailijoita kunnioittaen ja kannustaen sekä sinnikkäästi maaliin asti, vaikka tekisikin pahaa ja vaikka olisin viimeinen.

Avainsanat: , , , ,

Terhi Martikainen

Terhi Martikainen

Kirjoittaja on triathlonisti, moninkertainen pyöräilyn SM-mitalisti ja urheilukaupan ammattilainen.

Kommentit (2)

Kaikkien kommenttien tarkastus on käytössä. Ethän siis lähetä kommenttiasi useampaan kertaan, kiitos.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *