Kun mikään ei mene kuin pitää…

Kuinka aika rientääkään – kun saimme listat blogikirjoitusten julkaisuaikataulusta ajattelin että hyvinhän minulla on aikaa kirjoitella. Siitäs sain, kun viime viikolla tämän kirjoituksen oli oikeasti määrä julkaista…

Olen 32-vuotias nainen, jonka arki rullaa työpaikallani IT-alan projektin muutosjohtamisen tehtävissa sekä kotona 3- ja 1.5 -vuotiaiden poikien muonituksen, viihdyttämisen ja nukuttamisen parissa. Joskus ehdin jopa keskustella aviomieheni kanssa uudesta asunnosta (ei realistinen mahdollisuus), olohuoneen uudesta seinänväristä (vähän enemmän realistinen, kunhan saan ylipuhuttua) tai poikien uusien kuravaatteiden tarpeesta (yhteisymmärryksessä täysin realistinen).

Jaa, että missä ne lenkit mietitte? Niin, jotenkin tuohon arkeen olisi pitänyt saada lenkkejäkin juostua– vaan ei ole toteutunut kiitos mailman sitkeimmän flunssan. Kaksi ensimmäistä viikkoa elin toivossa että kyllä tämä tästä pian. Sen jälkeen seurausi elämäni ensimmäinen poskiontelotulehdus antibioottikuureineen ja lepoineen. Kaksi viimeisintä viikkoa olen harmitellut loputonta niistämistä ja yskimistä jolle ei näy loppua.

Juoksun_sudenkuopat

Kuva: shutterstock

Uudenkarheat lenkkarit odottavat laatikossa nyt viidettä viikkoa, treenivaatteiden iloiset värit kutsuvat minua joka kerta kun avaan vaatekaapin ovet. Uuden juoksukellon näytöllä vilkkuu nyt patterin kuva, pyytäen hiukan huomiota ja latausta. Kevätaurinko lämmittää ja innostaa liikkumaan – esikoinenkin pyöräilee kovaa vauhtia ja olisi mitä mainioin lenkkiseura (pysähdyksistä huolimatta). Mutta minä istun ilta toisensa jälkeen sohvalla nenäliinapaketin läheisyydessä ja mutisen mainoskatkojen aikaan “että nyt kaikki muut lenkkeilijät saavat nauttia endorfiineistä eikä vaan suklaasta”

Miten ikinä ehdinkään treenata itseni “kisakuntoon”? Varsinkin kun minua muistutetaan koko ajan että “älä puolikuntoisena lähde juoksemaan” tai “malta sairastaa” tai “ota rauhallisesti” tai “muista levätä”? Tekee mieli juosta, ja juosta kovaa, nyt kun kelit ovat niin ihanat ja kilometrejä ei ole kertynyt ollenkaan. Myönnän, että hanskojen heittäminen tiskiin on käynyt mielessä, mutta kävisi ylpeydelle sitäkin enemmän kuin maaliin pääseminen vaikka konttaamalla…

Joten nähdään lähtöviivalla 10.5, noin klo 16.00, eikös vain? Jos minä pääsen maaliin, tavalla tai toisella, niin silloin pääset sinäkin!

 

Avainsanat: , ,

Kohti HCRää!

Kohti HCRää!

Kohti HCRää -blogi seuraa 10 juoksukoululaisen matkaa kohti Helsinki City Runia, joka juostaan 10.5.2014.

Kommentit (2)

Kaikkien kommenttien tarkastus on käytössä. Ethän siis lähetä kommenttiasi useampaan kertaan, kiitos.

  • Eeva-Liisa

    Tsemppiä! Tiedän tasan miltä tuntuu. Itse sairastin alkuvuodesta keuhkokuumeen, nyt kärvistelen uudelleen eilen diagnosoitujen korvatulehduksen, poskiontelptulehduksen ja kehkoputkentulehduksen kanssa. Kisakalenterissa olisi hcr:stä alken aina vuoden loppuun asti maratoneja ja puolikkaita sekä maantiellä kuin maastossakin. Mutta tauti toisensa jälkeen nakertaa kuntoa koko ajan alemmas. 4v poitsu odottaa kaveria pyörälenkille ja kesäurheilukoulun aloitus lähestyy, ja äiti senkus sairastaa liukuhihnalla kaikki mahdolliset taudit! Siispä: toivotan tsemppiä meille molemmille :-)

    Vastaa
    • Frida

      Kiitos tsempistä, ja tsemppejä takaisin! Kurjaa kuulla että muilla on asiat vielä huonommassa jamassa kuin minulla. Ja kun vielä päälle saa sen omatunnontuskan että lapsi odottaa innolla jotain… :(

      Vastaa

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *