Lajien välisestä yhteistyöstä ja junnutoiminnasta

Näin lomalla ollessa on ollut aikaa pohtia erinäisiä asioita ja liittyen erääseen viime päivien keskusteluun, on mielessä pyörinyt nyt urheilulajien välinen yhteistyö esim. junioritoiminnan sekä huippu-urheiluvalmennuksen osalta, sekä ne asiat, mitä eri lajit voisivat oppia toisiltaan. Toki näitä asioita on pyöritelty aiemminkin, niin perhe-, kaveri-, harrastus- kuin opiskelupiirissäkin ja opiskeluaikanani olin esim. melko aktiivisesti mukana urheiluakatemiajutuissa ja yritin osaltani antaa edes vähän eväitä myös toiminnan kehittämiseen. Nyt vain koin olevan sopiva hetki kirjoitella mielessä vellovia asioita ylös, julkisesti, ja toivon myös herättäväni tällä edes vähän lisää keskustelua ja ajatuksia ainakin siinä pienessä joukossa, joka blogiani lukee.

Itse olen eksynyt urheiluun sen perinteisen kaavan kautta. Isoisäni oli kuulunut paikalliseen urheiluseuraan (Liedon Luja) hyvin pitkään. Myös isäni oli kuulunut siihen ns. aina. Isäni oli lapsena kilpaillut hiihdossa ja yleisurheilussa. Joten ylläriylläri, talvena 1997 eli vähän ennen 10v synttäreitäni olin myös kyseisen seuran jäsen, kävin ensimmäisissä kunnon hiihtokilpailuissani, sain seuran kisapuvun ja kesällä aloin käydä myös yleisurheilutreeneissä ja kisoissa. En muuten ollut sitten yhtään lahjakas, aina kaikessa melkein viimeinen, mutta onnekseni tykkäsin hommasta silti.

Erityisesti hiihtopuolella seurani oli hyvin pieni ja meitä aktiivisesti kilpailleita junnuhiihtäjiä oli vain muutamasta perheestä. Joka torstai-ilta kokoonnuimme syksyn ja talven aikana kuitenkin yhteisiin hiihtotreeneihin, junnut ja aikuiset, ja siellä minäkin pyöreä kymppivee rimpuilin sauvoineni muiden perässä. Leirejä ei ollut, viestejä ei ollut, eikä ollut mitään erikoista tai hienoa, puvutkin edelliseltä vuosikymmeneltä, mutta tykkäsin olla mukana, koska ilmapiiri oli kannustava ja kuitenkin sillä pienellä porukalla yritettiin järjestää kivoja juttuja, kuten jokaviikkoiset treenikisat ja yhteisharjoitukset. Ja 8 vuoden kuluttua oli siitä pulleasta kymppiveestä kuoriutunut niinkin hyvä hiihtäjä, että nappasin SM-kisoista 15. sijan, johon tosin loppui sitten ”ensimmäinen hiihtoura”, kun totesin Turun olevan parempi paikkaa harrastaa kesälajeja.

Yleisurheilupuolella vaihdoin kasvattajaseurastani 14-vuotiaana isompaan seuraan (Turun Weikot), koska olin löytänyt kilpakävelyn ihmeet ja uuteen seuraan kasattiin joukkuetta kävelytähti Outi Sillanpään ympärille. Saman ikäisen hyvän treenikaverini kanssa vaihdoimme molemmat seuraa ja voinette kuvitella sen riemun, minkä isompi seura ja ekat SM-viestit toivat mukanaan – erityisesti, kun samalla nappasimme 14-vuotiaina ekat aikuisten sarjan SM-mitalit ja vuotta myöhemmin 15-vuotiaina ekat aikuisten sarjan kultaiset SM-mitalit. Kyseisessä seurassa olisi ollut tarjolla myös muiden yu-lajien treenejä, joissa en kuitenkaan montaa kertaa käynyt (VIRHE!), mutta erilaisissa seuraotteluissa kävin kyllä mukana mm. osoittamassa huimia lahjoja keihäänheitossa sekä kolmiloikassa (älkää etsikö tilastopajasta tuloksia :)). Ne olivat hienoja tapahtumia, toivat mukanaan elämääni ihmisiä, joista muutama on edelleen tärkeänä mielessä ja joka kerta kun muistelen mm. seuran Ruotsiin suuntautuneita kisamatkoja ja koulunlattiamajoituksia.

Kun sitten 16-vuotiaana eksyin vähitellen pyöräilyn pariin ja järkytys oli suuri. Tuolloin reilut 10 vuotta sitten junnuja oli sentään liikenteessä vähän enemmän tai sitten aika kultaa muistot, mutta ihmisten kanssa juteltuani totesin, ettei oikeastaan missään seurassa ollut kunnollista, organisoitunutta junnutoimintaa. Ei edes siinä määrin kuin pikkuisessa hiihtoseurassani. Oli toki muutamia innostuneita puuhaihmisiä, muttei mitään järjestelmää. Vaikkei järjestelmä, ohjekirjat tai ”sertifikaatit” tee kenestäkään urheilijaa, muistan esimerkiksi vieläkin pienen Hiihtoliiton painattaman kirjasen, jonka pikkuhiihtäjänä sain. Sen sivuilla oli erilaisia tekniikkaharjoituksia, joita seuran puutteessa yritin yksinäni suorittaa – yleensä huonolla menestyksellä. Näillä opeilla olen muuten opettanut myöhemmällä iällä monta lähes täysin hiihtotaidotonta aikuista kaveriani hiihtämään – yksi näistä selvitti samana talvena Pirkan 90km läpi, mutta ei eksytä liikaa sivuraiteille.

Nykyisin tilanne ei ole juuri parempi. Muutamissa seuroissa, kuten ihan ensimmäisessä pyöräilyseurassani (Liedon TVC) on erittäin hyvää yritystä lasten parissa ja kokemuksesta tiedän, että myös osaamista ja tietotaitoa, sekä aitoa halua kehittää pyöräilyä. Tälle vuodelle käyntiin laitettu Fincycling -projekti puolestaan on tervetullut lisä aikuisuuden kynnyksellä olevien nuorten pyöräilijöiden kehittymiseen, jotka ovat jo viittävaille valmiita huippu-urheilijoita. Yksi projektin isoimmista taustahenkilöistä totesi minulle, että heidän tarkoituksenaan on myös ollut tehdä projekti ammattimaisen näköiseksi vaatteita, autoja yms.. myöten, jotta se olisi houkutteleva esimerkki vielä nuoremmille pyöräilijänaluille – tavoite, jota kohti nämä lapset pyrkisivät. Hyvä ajatus ja tässä Fincycling on mielestäni onnistunut erittäin hyvin – jos vain olisi niitä nuorempia junnuja, joita houkutella tavoittelemaan 18-sarjan maajoukkuetehtäviä tulevina vuosina – mutta se ei toki ole tämän projektin taustahahmojen vika ja muutaman henkilön resurssitkaan eivät riitä kaikkeen.

Surullinen totuus kun on se, että pyöräilyssä kilpailevien ikähaarukka vanhenee vanhenemistaan. Lisenssikilpailijoiden määrä tuskin on pienentynyt viime vuosina, mutta kilpailijoita tulee lisää ns. veteraani-ikäluokista, kun junnulähdöt huutavat tyhjyyttään. Näin ainakin maantiepyöräilyn puolella, sekä toisaalta myös triathlonissa, joka valitettavasti on Suomessa yhä laji, johon siirtyvät jonkun muun lajin entiset huiput tai loukkaantuneet (veteraani-ikäiset). Optimistit kirjoittelevat foorumeilla, kuinka nämä perheelliset pyöräilyheränneet tuovat aikanaan jälkikasvunsa pyöräkisoihin, mutta kärjistäen: entä jos tuolloin ei enää ole Suomessa käsitettä junnusarjat pyöräilykisoissa, vaan kisaluokat alkavat 30 – vuotiaista ylöspäin? Ja ikävä todeta, mutta jos minulla olisi nyt n. 10-vuotiaita lapsia, viimeinen laji, jonka pariin heidät veisin, on pyöräily ja tiedän monen muun ajattelevan samoin. Kuka nyt veisi lapsensa kuppikuntien luvattuun maahan, lajiin jossa ei ole minkäänlaista systemaattista lasten valmennusta, lajiin jossa seurat ja tekijät pääasiassa riitelevät keskenään? Tilanne on toki mahdollista korjata, mielestäni, panostamalla junioritoimintaan ja luomalla sille valtakunnallisia ”ohjeita” ottamalla vaikka mallia jääkiekon mahtia vastaan myös taistelevista ns. sisarlajeista.

Mitä sitten lajit voisivat oppia toisiltaan? Minulla ei ole kokemusta joukkue-tai palloilulajeista, joten ne on jätetty ulos tästä pohdinnasta. Otetaan esimerkiksi vaikkapa nykyinen hiihtoseurani Lempäälän Kisa. Vieressä on iso Tampere, jossa on isoja seuroja moniin lajeihin ja silti LeKin hiihtokoulussa oli viime talvena LÄHES SATA hiihtokoululaista. Ja menivät muuten ylpeinä ladulla samanlaisissa liiveissä ja monilla seuran vaatteetkin päällä. Hiihtokoululla on säännölliset treenit, hyvin suunniteltu treenirunko, hommaan koulutuksen saaneet ja innostuneet vetäjät.. Niin ja taustalla hiihtoliiton, seurojen ja toimijoiden monivuotinen työ junnutoiminnan kehittämisessä. En tiedä, olisivatko jopa vielä aikanaan saamani hiihtokoulukirjasen opit sovellettuina käytössä :)

Suomalaisessa pyöräilyssä mennään mielestäni tällä hetkellä niin aikuisten kuin lastenkin osalta ns. takapuoli edellä puuhun. Suomessa on yksi ainoa aidon ammattimaisesti pyöritetty amatööritiimi. Tuo tiimi löytyy Lahdesta ja jokainen pyöräilyä seuraava tietää, mitä tarkoitan. Sitten on tiimejä, joissa on hankittu ensin hienot autot, hienot vaatteet, kalliit leirit ja vaikka ties mitä, mutta kuskeille on unohdettu kertoa, mitä on maantiepyöräily (=joukkuelaji ja taktista osaamista vaativa laji, jossa se joka treenaa eniten ei muuten välttämättä ole kovin). Sitten on jo edellä mainittu Fincycling, jossa on tehty hienoja ja tärkeitä asioita, mutta jonka kohdalla minun suurin pelkoni on jatkuvuus, kun innostuneita lapsia ei pyöräilyn parissa juuri ole.

Mistä näitä lapsia sitten voisi löytää? No, esimerkiksi sieltä oman tai naapurikaupungin hiihtoseuran treeneistä. Olen itse hyvä esimerkki näiden kahden lajin yhdistämisestä ja tuttavapiiristä löytyy monta muuta. Vai miltä kuulostavat esimerkiksi nimet Jukka Vastaranta tai Juha-Matti Alaluusua? Ei ole kummallekaan lajille häviö, jos lahjakas hiihtojunnu innostuukin pyöräilystä tai päinvastoin. Eikä sekään haittaa, jos hiihtotreeneistä löytyneistä 30 junnusta vain 10 jatkaa pyöräilyä seuraavana kesänä, sekin on 10 enemmän kuin aiemmin. Ja jos vaikka viidellä paikkakunnalla löydetään 10 uutta innokasta junnua, löytyy heidän joukostaan varmasti helpommin tulevia Jussi Veikkasia, kuin nykyisestä 5 ajajasta / ikäluokka. Ja esimerkki vetää mukanaan, kuten minulle kävi yhden edellämainitun hiihtopyörä-tyypin ja kaverinsa myötävaikutuksesta.

Tai voisiko kenties pyöräily harkita yhteistyötä toisen kesälajin, yleisurheilun kanssa? Monipuolisuudesta on lapsille tuskin haittaa ja urheilukenttähän on turvallinen ympäristö myös lasten kokeilla kilpapyöriä erityisesti paikkakunnilla, joilta ei löydy velodromia (eli käytännössä kaikki Suomen paikkakunnat). Yleisurheilukouluista löytyy myös useimmiten vähintään lasten urheilun ohjaajakoulutuksen saaneita vetäjiä – ehkä jo pelkästään keskustelemalla voisi saada uusia virikkeitä siihen, miten pyöräilystä voisi saada lapsia kiinnostavamman lajin.

Suomessa on myös meneillään mielenkiintoisia toimia lasten pyöräilyn kehittämiseksi. Kuten maalaisjärjellä on helposti ajateltavissa, monille lapsille kiinnostavampi tarttumakohta pyöräilyyn voisi olla maastopyöräily tai vaikkapa BMX. Helsingissä jonkin aikaa toiminut, käytännössä yhden innokkaan myötävaikutuksesta aikaansaatu pyöräkrossiparkki ja esim. käynnissä oleva pyöräilyn lajiliiton lasten ja nuorten hanke Just Ride, ovat minusta erittäin arvokkaita tekoja edistämään suomalaisen pyöräilyn ja ehkä myös muun kestävyysurheilun tulevaisuutta.

Pelkkä nykyinen huippu-urheilu ja siihen panostaminen EI RIITÄ. Ei missään lajissa. Sitä tarvitaan, mutta niin tarvitaan myös junnutoimintaa, sen kehittämistä ja eri lajien välistä keskustelua ja yhteistyötä. Ei riitelyä tai maton vetämistä toisten jalkojen alta.

Ja mitä olen sitten itse tehnyt asian hyväksi? En mitään. Urheillut itse ja hyödyntänyt olemassaolevaa systeemiä mahdollisimman paljon. Kirjannut ylös mieleeni onnistumisia ja epäonnistumisia, kritisoinut ja kehunut. Pohtinut. Ja harkinnut osallistumista lasten toimintaan, mutta todennut etten pystyisi sille tässä elämäntilanteessa uhraamaan riittävästi ja haluamallani tavalla aikaa ja ajatusta.

Avainsanat: , , , , , ,

Terhi Martikainen

Terhi Martikainen

Kirjoittaja on triathlonisti, moninkertainen pyöräilyn SM-mitalisti ja urheilukaupan ammattilainen.

Kommentit (13)

Kaikkien kommenttien tarkastus on käytössä. Ethän siis lähetä kommenttiasi useampaan kertaan, kiitos.

  • Niklas

    Kyllä mun mielestä alkaa triathlonin pariin tulla junnuja. Se nyt on maailmallakin niin nuori laji, että varmaan Rion olympialaisissa nähdään ensimmäiset junnuikäisenä triathlonia harrastamaan alkaneet kilpailijat. Lontoossahan näitä ei ollut. Pyöräily taas on todella hankala laji mielestäni junnuikäiselle, suorituspaikat ovat periaatteessa aina (ainakin treenit) muun liikenteen seassa, toki mainitsemasi yleisurheilu kenttä on myös olemassa, mutta sekin on kallis vaihtoehto. Samaan aikaan ei oikein muut mahdu millään kentälle. Toiseksi junioreiden kasvaessa kuitenkin kovaa vauhtia joutuisivat vanhemmat todella kovaan varusteiden päivity rumbaan, mahtaako riitää edes runko per vuosi?
    Lajien välinen yhteistyö on toki tavoiteltava asia, ja kyllä sitä mielestäni jossain määrin toteutuu kun junnut pelaavat jalkapalloa, pesäpalloa ja käyvät yleisurheilutreeneissä. Pyöräilyn suuntaan sitä in vaan vaikea nähdä, ehkä hieman vanhemmilla junnuilla olisi mahdollista, eli ikävuodesta n. 15 ylöspäin.

    Vastaa
    • Terhi Martikainen Kirjoittaja

      Varusterumbasta: eikös sama ole edessä vaikka jääkiekossa, hiihdossa tai ihan vaikka futiksessa tai juoksemisessa – lapsi kasvaa aika äkäiseen ulos varusteistaan. Toki pyörät on hintavia, mutta taas jos olisi toimivaa junnutoimintaa, niin lähtökohtaisesti välineitä on helppo myydä eteenpäin tai hankkia käytettynä. Toisaalta, yleensä useimmilla kouluikäisillä lapsilla on joku pyörä, jolla he ajavat vaikkapa koulumatkat ja sillä pääsee jo hyvin alkuun. Perusmaasturilla voi käydä ajelemassa lähimetsässä / pururadalla, monessa kaupungissa on jo ”rakennettuja” pyöräilyratoja – näissä ei muu liikenne = autot edes liiku. Ajatuksen tasolla, minusta olisi hienoa, jos lapsille järjestettäisiin pyöräilykisoja, joissa kaikki olisivat mukana normipyörillä eikä olisi painetta hankkia sille kymppiveelle kallista maantiepyörää. Tämä taas on asia, johon voi vaikuttaa kaiketi pääasiassa pyöräilyunioni ja sen päättävät elimet, ei minun blogikirjoittelu :)
      Ja mitä tulee pyöräilyharjoitteluun junnulla, ei mielestäni ole tarvetta laittaa sitä pikkujunnua varsinaiselle pyörälenkille. Jos lapsi liikkuu aktiivisesti ja harrastaa vaikka yleisurheilua tai jotain pallopeliä kesällä ja esim. hiihtää talvella, ei sitä tarvitse tyrkätä mainitsemasi muun liikenteen sekaan pyörälenkille. Vaan pyöräharjoitteluksi riittää varsin hyvin muun tekemisen ohessa ihan arkiliikkuminen pyörällä (kouluun, kaverin luo yms..) ja hauskat, leikkiin naamioidut tekniikkajutut. Jos lapsen laittaa tekemään pyörällä temppu/tekniikkaratoja (pujottelua, hyppimistä yms..) tai keksii metsästä hauskan polun, jota voi opetella ajamaan, kehittyy tärkeät tekniset taidot ja jos pyöräily on sitten isompana se lajivalinta, on aika hyvä pohja olemassa.
      Ja tässä taas palataan lajien väliseen yhteistyöhön ja monipuolisuuteen :)

      Vastaa
      • Salkin

        Niin, eli ymmärsin siis ensin täysin väärin blogisi :) Pahoitteluni siitä. Kun omassa perheessä on ihan jokapäiväinen asia se, että lähdetään polkupyörillä koluun ja kavereiden luona myös käydään pyöräillen, niin en älynnyt ajatella sitä treeniksi. Tämä tulee ihan käytännön syistä, välimatkat ovat hiukan liian pitkiä kävellä, ja liian lyhyitä jotta lähdettäisi autolla viemään lapsia, niin sitten on polkupyörät oiva vaihtoehto.

        Lasten pyöräilytapahtumia tosin saisi olla, en ole ainakaan itse tietoinen yhdestäkään…

        Vastaa
        • Terhi Martikainen Kirjoittaja

          Ei tarvii pahoitella. Minä olen kuitenkin harjoitellut yliopistolla sen melkein 400 op:n edestä p:n puhumista eli pitkiä ja vaikeita lauserakenteita :D

          Vakavasti ottaen, eilen oli esim. tuossa blogissakin mainittu TVC järjestänyt lapsille pyöräilytapahtuman / kisan Liedon urheilukentällä. Paikalla oli kai ollut jotain 60 innokasta lasta. Tämän huomasin Facebookista, tosin vasta jälkikäteen. Tuollaisia tarvittaisiin lisää ja ympäri Suomen :)

          Vastaa
    • Anni

      Hyvä teksti Terpu ja niin asiaa, vaikka en pyöräpiireistä mitään tiedäkään :)

      Sen verran Niklas haluan puuttua tuohon ”Lontossahan näitä ei ollut”-kommenttiisi viitaten junnuikäisenä triathlonin aloittaneisiin, että kyllä niitä Lontoosta löytyi ja ihan usein kappalein. Isoimpana esimerkkeinä nyt Brownleen veljekset, jotka molemmat ovat aloittaneet lajin jo lapsena. Noin kuusi vuotiaana uineet märkäpuvut päällä poijuja järvessä kiertäen, juosseet lenkkejä ja ajaneet pyörillä ja ekat kisat triathloniin liittyen käyneet alle 10-vuotiaina. Iso osa on toki nyt ihan huipulla (lyhyet matkat) olevista aloittaneet uinnilla, mutta aika monella on kyllä triathlon tullut mukaan kuvioihin jo junnuna… Lisa Norden on yksi harvoista myöhäisheränneistä :)

      Vastaa
  • Kauneus on harhaa

    Kun riittävän sisältä pääsee katsomaan mitä tahansa urheilulajia, on se aina likaista ja ikävää. Kuten nyt vaikka politiikkakin, vaikka kaikki tähtäisikin yleisen hyvän tuottamiseen noin periaatteessa… Esimerkkinä nyt vaikka kaikki kirjoituksessa mainitut lajit.

    Valmennuspuolella varsinkin pienempien lajien tukiharjoitteita kannattaa tehdä yli lajirajojen. Näin saadaan suurempia ryhmiä ja niille ehkä jopa ammattimaista valmennusta. Urheiluseurapuolella pienet lajit kärsivät eniten siitä, että lajiin ei saada (palkattua) ammattilaisia mukaan toimintaan. Siten toimintakin on varsin lyhytjänteistä tai vaihtoehtoisesti erittäin pienelle joukolle rajattua.

    Vastaa
    • Heini

      Hypyssä tota on onneksi alettu jo tehdä :) Tänä vuonna tehdään yhteistyötä esim. yhteistreenien muodossa ainakin suunnistajien, hiihtäjien, laskettelijoiden ja golffareiden kanssa (unohdinkohan jonkun…). Ja viime vuonna tehtiin suunnitelma, miten junnu kasvaa seurassa, ts. mihin osa-alueisiin painotetaan minkäkin ikäisten kanssa, jotta herkkyyskaudet tulisi otettua mahdollisimman hyvin huomioon. Eikä todellakaan pelkkää pyöräilyä, jotta monipuolisuus ja myös into säilyisivät mahdollisimman pitkään. Kaikista ei tarvitse tulla huippu-urheilijoita, mutta sillä, että lapsena harrastaa monipuolisesti, mahdollistetaan se, että aikuisena voi valita monesta eri liikuntamuodosta sen mieluisimman ja siten pitää huolta itsestään. Samalla niitä huippujakin toki väkisinkin syntyy ja uusia junnuja tulee eri lajien pariin, myös pyöräilyn.

      Vastaa
      • Terhi Martikainen Kirjoittaja

        Juuri tuota ajatusmallia ajoin takaa. Ainakin kuulostaa tosi hyvältä! Ja toivottavasti leviää laajemmalle muihinkin seuroihin ja teiltä jaetaan osaamista ja hyviä käytäntöjä eteenpäin. Eikä tule sitä perinteistä ”en kerro muille, kun haluan olla itse paras” -ajatusta :)

        Vastaa
    • Terhi Martikainen Kirjoittaja

      Kyllä, juuri näin. Joka lajissa on omat likapyykkinsä, jotka joskus menevät ns. julkisuuteen asti, kuten esim. taannoiset melko sekavat yu-”valmennusryhmävalinnat”, joita taidettiin puida mediassa ja foorumeilla kyllästymiseen asti. Pikkulajissa homma vaan kärjistyy ja jos sen tajuaa lajin aloittanut 16-vuotias yhden kisan jälkeen – ei hyvä.
      Erityisesti isoilla paikkakunnilla = urheilulukiopaikkakunnat = urheiluakatemiapaikkakunnat, tuo monen lajin yhteinen valmennus ja taitoharjoittelu on kehittymässä kovaa vauhtia. Mutta usein tuo kehitys ja satsaus painottuu lukio- ja korkeakouluikäisiin, vaikkakin tiedän ainakin muutaman akatemian piirissä olevan projekteja käynnissä myös ala-ja yläkoululaisiin panostamiseksi. Resurssipula taitaa vain olla vakava, niinkuin suomalaisen urheilun parissa ylipäätään.

      Vastaa
  • Niina Ollikainen

    Hyvä kirjoitus Terhi. Pyöräilystä täytyy laittaa faktaa elokuun puolivälin SM-kisoista ja osallistujamääristä:
    N-10 10 osallistujaa
    M-10 11 osallistujaa
    N-12 5 osallistujaa
    M-12 18 osallistujaa
    N-14 8 osallistujaa
    M-14 23 osallistujaa
    N-16 3 osallistujaa
    M-16 13 osallistujaa

    Mutta enemmän pitäisi olla eri lajien välillä yhteistyötä. Oma poikani 13v harrastaa jääkiekkoa ja maantiepyöräilyä. valitettavasti on vain valmentajasta kiinni miten yhteistyö toimii eri lajien välillä. Lajikateutta on paljon joka lajissa.

    Se mikä itselle on jäänyt junnu pyöräkisoista käsitys niin meidän poika taitaa olla ainoimpia jonka vanhempi ajaa maantiepyörällä kilpaa :) eli muiden vanhemmat vain tuovat lapsensa kilpailuihin! Ainakin tälläinen tuntuma itselläni on.

    Vastaa
    • Terhi Martikainen Kirjoittaja

      Kiitos, erityisesti numeroista. Poikien määrä on ilahduttavan iso loppujen lopuksi, joskin potentiaalia olisi tuostakin kasvaa vielä, jos vaikka vertaa hiihtoon, suunnistuksen tai yleisurheiluun – kiekosta nyt puhumattakaan :)
      Toivottavasti teidän junioria ja muitakin edes vähän inspiroi Vauhkosen & kumppanien vanhemman ikäluokan eteen tekemä työ, minusta ainakin olisi ollut siistiä silloin 16veenä, jos olisi ollut jotain tuollaista toimintaa tarjolla ja tavoitteena.

      Vastaa
  • Marleena Valtasola

    Hyvä nosto! Yksi taustatekijä tässä on varmasti ammattimaisen valmennuksen vähäisyys. Pääsääntöisesti valmennuksen arvostus ammattina muutamaa lajia lukuunottamatta on liian pientä jotta saataisiin aikaan systemaattista toimintaa. Raha on tietysti yksi yhtälöön mukaan tuleva tekijä.

    Omien nuoruusvuosieni hiihtoseura Imatran Urheilijat muistutti paljon tuollaista kuvaamaasi kuppikuntaseuraa – jonkun verran innostuneita ja taitaviakin lajiniiloja mutta aika niukasti yhteisiä tavoitteita ja ymmärrystä toisten (erilaista) tekemistä kohtaan. Tämän päivän Imatran Urheilijat on ihan toisennäköinen seura – nuorisotoiminta on kehittynyt huimasti ja aikuisissakin hyvää tekemistä maajoukkuemies Lehtosta myöten. En tunne nykypäivän tilannetta niin että voisin kuppikuntaisuudesta tai sen puuttesta mitään sanoa mutta seuran on hyvä esimerkki siitä että kehitystä voi tuolla saralla tapahtua. Sen verran tiedän että yksittäisten henkilöiden työtunteja kehityksen starttaamisessa on hurjan paljon takana.

    Aktiivisimman urheiluaikani olen viettänyt olympialuokkien soudun parissa – toinen Suomessa pikkuruinen laji. Junnujen kilpailijamäärät ovat samanlaisia kuin pyöräilyssä. Huipulla tehdään hetkittäin hyvin duunia mutta yhteistä toimintakulttuuria voisi olla enemmän. Viimeisimmät arvokisamitalistit ovat järjestään olleet urheilijoita jotka ovat tulleet lajin pariin varsin myöhään, kaikki toki vahvalta kestävyysurheilupohjalta (erityisesti juuri hiihdosta). Ei kovin vahva meriitti lajin omalle juniorityölle mutta hyvä muistutus siitä että se hyvä perustekeminen voi kantaa hedelmää myöhemmin ihan jossain muualla.

    Palloilulajeista en oikein mitään tiedä, mutta jotta ei vain fiilisteltäisi aikoja jolloin minäkin olin nuori todetaan tähän että Tampereen tennisseuran lasten ja nuorten ryhmien tämän syksyn listoilla näkyi olevan vajaa 400 nimeä. Voisi tuoltakin suunnalta varmasti jotain oppia ottaa pyöräilyyn. Kummasti sitä meidänkin 3-vuotias on leikin ja laulun lomassa oppinut ihan näppärät kämmen- ja rystylyönnit. Isompien lasten valmennustoiminta näyttää sivusilmällä laululeikkikentän suunnasta tsekkailtuna varsin systemaattiselta ja harkitulta.

    Vastaa
    • Terhi Martikainen Kirjoittaja

      On muuten hurja määrä tennisjunnuja!
      Tosin olen ollut muutenkin täällä Tampereen seudulla siitä hämmentynyt, miten iso juttu tennis täällä oikein onkaan. Kun minusta Turussa ei ”kukaan” oikein harrastanut tennistä eikä urheilukaupoissa oikein näkynyt tenniskamaa, vaikka Suomen suurin tennistähti sieltä suunnalta onkin. Täällä yksi ekoista ihmetyksen aiheista nykyiseen työpaikkaan mennessä oli tennisosaston koko :)
      Tennis on kyllä varmasti myös yksi parhaista lajeista lapsille. Oppii monenlaisia taitoja, joista on varmasti hyötyä myöhemmin muissakin lajeissa, jos muualle suuntaa.

      Vastaa

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *