Lasijalka sirpaleina.

Neljä viikkoa sitten kirjoitin auki vasemman polveni tarinan, joka tekstin lukijamäärien perusteella tavoitti aika monen teistä blogiani jokseenkin säännöllisesti seuraavista. Kornia kyllä, sama jalka on jälleen rikki. Polvi voi varsin hyvin, kiitos kysymästä, mutta nyt hajalla on lasijalan kantapää. 

Kipu alkoi viime viikon tiistaina. Ensin tuntui, että kaikki alkoi ihan yllättäen salamana kirkkaalta taivaalta. Kunnes kelattuani nauhaa taaksepäin tajusin, että omituisia tuntemuksia oli kantapäässä ollut jo pidempään. Ei varsinaista kipua juurikaan, mutta kireyttä ja sellaista ”sukka rypyssä” – tunnetta. Tiistain selvisin vielä töissä jotenkuten ja lähdin töihin myös keskiviikkona. Kun kolme ensimmäistä asiakasta oli ihmetellyt, miten olen töissä, kun en voi kävellä yhtään (käytin myymälän ostokärryjä rollaattorina), suuntasin ensin hetkeksi istumatöihin varastoon ja sitten yksityisen ortopedin vastaanotolle kuulemaan tuomioni.

Hetken tunnustelun jälkeen sain samantien lähdön kuviin, sillä lääkärin epäilys oli sama kuin oma iso pelkoni: kantaluun rasitusmurtuma. Puolipaniikissa odotin kuvien lausuntoa ja tuntui, että oma pieni korttitaloni romahti siinä kohtaa, kun kuvissa näkyi jotakin epämääräistä luun pinnassa. Pientä toivoa antoi se, että tuota epämääräistä oli kovin vähän ja samassa pisteessä oli myös akillesjänteen kiinnityskohta eli parhaimmassa tapauksessa höttö voisi sittenkin olla vain akillesjänteen tulehduksesta johtuvaa ”jotain”.

Loppuviikon murjotin kotona sairaslomalla ja söin myrkkylääkkeitä. Lääkärin ohjeen mukaan, jos kyse olisi vain tulehduksesta, kivun pitäisi alkaa hellittää levossa ja lääkkeillä ainakin vähän. Parissa päivässä kipu olikin mennyt vähän pienemmäksi, tätä kirjoittaessa jo huomattavasti pienemmäksi. Niin pieneksi, että olen jo voinut palata töihinkin, toki jalka tiukasti teipattuna ja vielä huonosti kävellen. Vihaan sairaslomalla olemista ja tämän viikon kolme ekaa työpäivää olenkin mennyt kivusta ja klenkkaamisesta huolimatta töissä hymy korvasta korvaan ulottuen. On ihan mahtavaa olla taas töissä, vaikkei saikkupäiviä kertynytkään onneksi kuin neljä.

Juoksukielto on voimassa niin pitkään, kun jalassa on jotain tuntemuksia. Ennusteeksi sain, että juoksemattomuutta mitataan todennäköisesti kuitenkin viikoissa ennemmin kuin kuukausissa, jos vain maltan mieleni. Pyörällä saan onneksi ajaa, sekä luonnollisesti uida. Kokeilin myös tasurin lykkimistä rullasuksilla eikä sekään tunnu tuottavan kipua ainakaan, jos treenit pitää suhteellisen lyhyinä. Ja pyörällä olen muuten ajanutkin, nauttinut aurinkoisista keleistä ja kiertänyt työmatkoilla maasturilla ihan antaumuksella kaikkia hauskoja paikkoja, niin että normaalisti noin tunnin työmatkaan olen saanut menemään yhtenäkin päivänä kolme ja puoli tuntia. Kuntouttamista sekin, ainakin oman pään.

Vaan vielä täältä tullaan, en ole luovuttamassa sen suhteen, ettäkö en voisi toteuttaa muutamaa isointa urheilullista unelmaani tästä vasemmasta lasijalastani huolimatta. Se minun täytyy ehkä hyväksyä, että en todellakaan voi juosta niin paljon kuin haluaisin, mutta samalla muistaa se, että onneksi minulla vielä toistaiseksi on kaksi (melkein) toimivaa jalkaa, kaksi toimivaa kättä ja olen muutenkin terve, sekä voin aina juoksun sijaan ajaa pyörällä, uida tai hiihtää.

Täysin turha itsesäälissä rypeminen päättyi taas siihen kohtaan, kun kasvoille iski uutinen siitä, että jälleen yksi hieno ihminen on hävinnyt taistelunsa syövälle. Viimeisen puolen vuoden aikana leukemia on vienyt nyt kaksi arvostamaani ihmistä, jotka onnekseni olen kuitenkin saanut tuntea. Kiitos Marko avustasi ja neuvoistasi matkan varrella, lepää rauhassa. 

Avainsanat: , , , , , ,

Terhi Martikainen

Terhi Martikainen

Kirjoittaja on triathlonisti, moninkertainen pyöräilyn SM-mitalisti ja urheilukaupan ammattilainen.

Kommentit (0)

Kaikkien kommenttien tarkastus on käytössä. Ethän siis lähetä kommenttiasi useampaan kertaan, kiitos.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *