Ilmeisesti olen joskus sortunut aika hyviin ylilyönteihin ja joku on epäillyt minun joskus hiihtäneen talven kovinta vauhtia alkutalven ensilumien lenkeillä (en myönnä!). ”Aja varovasti” – toivotuksen lisäksi viimeisimpiä sanoja, joita kotona vaihdettiin ennen tätä pohjoiseen lähtöä olivat nimittäin ”et sitten hiihdä liikaa ja liian kovaa”.Aika hyvin homma onkin pysynyt lapasessa erityisesti vauhdin osalta. Ensilumenlatu on täällä mallia reilut 3km laskuvoittoista alas stadionille ja samat takaisin ylös opistolle. Jos uskoisin sykemittaria, olisin tehnyt sen mukaan joka päivä kovatehoisen harjoituksen, mutta koska en usko, kerron että olen tehnyt täällä pääasiassa pitkiä peruslenkkejä. En usko mittaria siksi, että lähtökohtaisesti vaikkapa 2,5h lenkki ei voi olla liian kova, jos sen lopettaa fiiliksellä ”olisin voinut jatkaa vielä toisen samanlaisen” ja 4h treenin päättymisestä lähtee jo toisen kerran lenkille.

Hiihdon perusluonteeseen kuuluu mielestäni se, ettei vauhti ja teho ole peruslenkilläkään junnaavaa ja tasaista, vaan vaihtelee luonnollisesti maaston mukaan. Palauttavat, superkevyet treenit ovat asia erikseen, mutta peruslenkillä ainakin oman ajatusmallini mukaan ylämäet hiihdetään, ei kävellä sukset jalassa. Jos ja kun syke kipuaa veekoolle nousussa, se todennäköisesti laskee taas alas seuraavassa alamäessä ja tasaisella. Hysteerista sykemittarin tuijotusta ja mäkien kävelyä en ole koskaan ymmärtänyt. Minä ainakin olen vielä hengissä, vaikka peruslenkilläkin välillä puhalluttaa mäkien päällä. Huippu-urheilijaa minusta ei tosin koskaan tullut tällä metodilla, joten kannattaa ehkä kuunnella ohjeiden muodossa jotain viisaampaa :)

Yhtäkaikki, kasassa alkaa olla nyt 180 kilometriä ja 12,5 tuntia tykkilumen katselua neljään päivään. Vielä ennen huomista kotiinlähtöä ehtinen käydä pari kertaa menemässä ylämäkiä sykemittarin mukaan liian lujaa. Pikkuhiljaa alkaa väsy hiipiä puseroon ja erityisesti kädet ovat tyhjät. Se jos mikä on tosin positiivista, sillä olen tainnut siis alkaa käyttää käsiäni, ennen kuin näin ei ole koskaan käynyt.

Vielä siis yksikään treeni ei ole mennyt täysin överiksi täällä ollessa. Luulin jo tehneeni aika onnistuneen ylilyönnin keskiviikkona, kun vedellä ja yhdellä geelillä tehdyn reilun viisikymppisen jälkeen en meinannut jaksaa huoneeseen päästyäni ottaa edes monoja pois jalasta.. Mutta siitäkin selvittiin yhden illan syömisellä (suklaa auttaa kaikkeen) ja eilen ei ollut tietoakaan keskiviikon koomasta. Olen tainnut kasvaa vihdoin aikuiseksi, myös tässä suhteessa.