Miksi (ihmeessä) juoksen?

Otsikon kysymys ei ole retorinen, eikä tämä juttu käsittele syitä, miksi kannattaa juosta. Päinvastoin, kävin eilen heittämässä reilun kuuden kilometrin lenkin ja mietin lähes koko ajan MIKSI. Aloin siis miettiä, minkä ihmeen takia oikein käyn juoksemassa (ei sillä, että kävisin kovin usein. Nykyään ehkä kaksi tai kolme kertaa kuussa).

Totesin juuri viikonloppuna kavereille ääneen, että juokseminen on mahtavaa noin joka kuudes kerta (nykyisellä tahdilla siis noin joka kolmas kuukausi). Suunnilleen puolilla kerroista lenkillä on ihan mukavaa. Ja loput lenkit ovatkin sitten silkkaa kärsimystä. Jalat painavat tonnin, askel ei todellakaan rullaa, hikoiluttaa, hengästyttää ja ennen kaikkea vituttaa koko juokseminen. Harrastuksena juoksemisen vitutus-palkinto-suhde on siis melko vinksahtanut (omalla kohdallani). CrossFit, uinti, pyöräily ja kiipeily tuottavat hyvää fiilistä ja onnistumisen tunteita paljon paremmalla suhteella. Ja silti minä vaan juoksen.

Uudet juoksukengät, vaihteeksi.

Tosin joskus olen juossut enemmänkin (ja joskus paljon vähemmän). Lukioaikoina kävin silloin tällöin lenkillä, ja senkin jälkeen seuraavat vuodet hyvin satunnaisesti. Jossain vuoden 2007 tienoilla lenkkeilyyn tuli pitkä tauko, kunnes sitten kesällä 2008 päätin aloittaa säännöllisen juoksemisen.

Alussa juoksukuntoni oli aivan surkea, en tahtonut jaksaa kiertää Töölönlahtea edes yhtä kierrosta (2,2 km) juosten. Juoksemisen aloittaminen on kuitenkin siitä älyttömän palkitsevaa, että siinä tulee tosi nopeasti tosi paljon paremmaksi. Kävin tuona nimenomaisena kesänä juoksemassa ehkä keskimäärin 4-5 kertaa viikossa. Pian jaksoin helposti kiertää Töölönlahden juosten kerran, sitten kahdesti, ja heinäkuussa tein jo joitain yli 10 kilometrin lenkkejä. Sain syntymäpäivälahjaksi sykemittarin, tarkkailin sykealueita, tein kovatehoisia lyhyitä lenkkejä ja pitkiä ja matalasykkeisiä. Jossain vaiheessa suurin into hieman laantui, mutta kävin kuitenkin vähintäänkin viikottain juoksemassa, useimmiten pari kolme kertaa viikkoon.

Nykyisiin treenirutiineihini juokseminen sopii verrattain huonosti: erityisen tarpeetonta ja jopa typerää on ravata pitkiä peruskestävyyslenkkejä (niitä yli kympin jolkotteluja), tai ainakaan niistä ei ole mitään hyötyä suorituskyvyn — lihasmassan, räjähtävyyden, nopeuden, hapenottokyvyn jne.– kannalta. Jos minun jotain kannattaisi juosta niin intervalleja ja mäkivetoja (joita ei juurikaan tule juostua, ellei sitten aseella uhata).

Mietin siis, onko se silloin tällöin tuleva juoksuflow todella se syy, miksi jaksan kerta toisensa jälkeen pistää lenkkarit jalkaan ja lähteä tuonne pinkomaan pitkin rantoja? Minua ei juurikaan kiinnostaa kehittyä juoksijana, enkä varsinkaan tunne erityistä mielenkiintoa juoksutapahtumia kohtaan (ellei sitä triathlon-haavetta lasketa). Kokonaisvaltaisen suorituskyvyn kannalta juoksulenkki on melko hyödytön harjoite eikä se ole edes yleensä kovin hauskaa. Paitsi silloin kun se on. Juoksuflow on nimittäin varsin omanlaisensa tunne: se fiilis, kun jalat tuntuvat pinkovan kuin itsestään, hengitys kulkee, vauhtia pystyy nostamaan ja suorastaan leijuu pari senttiä maanpinnan yläpuolella.

Lienee jonkinlainen addiktio siis tämäkin. Potentiaalisen kärsimyksen sietäminen kerta toisensa jälkeen vain siksi, että joskus käy hyvin, lenkki kolahtaa ja urheilijaparka pääsee juoksupöllyyn (tai millä suomennoksella tuota runner’s high’ta sitten haluaakaan kutsua). AMAZING.

Edellinen kovan luokan runner’s high osui muuten kohdalle Berliinissä. Pakkasin reissuun juoksukengät, koska olin jo edellisellä kerralla halunnut käydä juoksemassa Tempelhofin jättiläismäiseksi puistoksi muutetulla lentokentällä. Sunnuntai-iltana kiskaisin sitten lenkkikamat niskaan, laitoin musat soimaan ja lähdin kohti lentokenttää (majapaikkani ovelta oli sinne ehkä reilun kilometrin, ehkä kahden verran). Hölkyttelin alkuun kohtuullisen rauhallista vauhtia ja boogie oli hyvä. Nostin pikkuhiljaa juoksuvauhtia ja päästessäni kiitoradalle meno oli jo aivan käsittämätöntä. Berliinin taivas oli todella avara, ilta kaunis ja maisemat aivan lyömättömät. Ylipäänsä kuinka siistiä on juosta kiitoradalla! Juoksin lopulta reilun tunnin ja tunsin loppuun asti suunnilleen leijuvani eteenpäin. Jos juokseminen olisi aina tuollaista, en mitään muuta tekisikään. Ikinä.

No, eihän se ole. Mutta en taida vielä lopettaa juoksupöllyn tavoittelua.

Avainsanat: , ,

Miia Kirsi

Miia Kirsi

Miia on reilu kolmikymppinen pääkaupunkilaistunut humanisti ja tavoitteellisesti treenaava CrossFit-harrastaja.

Kommentit (0)

Kaikkien kommenttien tarkastus on käytössä. Ethän siis lähetä kommenttiasi useampaan kertaan, kiitos.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *