Mitä yhteistä on tempauksella ja äitiydellä?

Minä olen äiti. Eikä sitä voi unohtaa. Kuulen sen monta kertaa päivässä. ”ÄITIII!” ja taas: ”ÄITIII!” ja taas ”ÄITII!” ja se on niin siistiä. Äitinä oleminen on ehkä kaikkein hienointa. Minua tarvitaan. Moneen asiaan. Todella moneen.

Olen ollut äiti seitsemän vuotta, seitsemän kuukautta ja kolmetoista päivää. Saman verran aikaa olen oppinut ja ihmetellyt. Miettinyt äitinä olemista, välillä enemmän, välillä vähemmän. Luonnollisesti, määrätietoisesti, itsevarmasti luonut oman tyylini olla äiti. Välillä kyseenalaistanut, ollut epävarma, tuntenut riittämättömyyttä. Oppinut sellaista herkkyyttä, jota en kuvitellut voivan olevan olemassakaan.

Hymyillyt jokainen päivä. Koska lapsi, jolle hymyillään, oppii hymyilemään.

Äitinä on niitä hyviä hetkiä. Äitinä on myös niitä huonompia hetkiä. Onneksi, koska niiden ansiosta minusta tulee parempi äiti. Niiden ansiosta joudun miettimään äitiyttä, joudun miettimään minua. Millainen minä olen? Miten käyttäydyn? Miten kehityn? Millainen esimerkki olen?

Pojat menevät yleensä itse nukkumaan. Eräänä iltana toinen poika vaati ”tule viereen”. Menin viereen, juteltiin niitä näitä. ”Äiti. Kun minä tänään katsoin minun jumppareppuun, siellä ei ollut niitä voimisteluhousuja.” ”Mihin sinä nyt olet ne jättänyt, milloin huomasit, miksi et kertonut aiemmin jne.” Itku tuli pojalla. Lupasin seuraavana päivänä lähteä housuja metsästämään. Housut olivat olleet useamman päivän hukassa ja ekat kisat olivat tulossa muutaman päivän päästä, joten ajatteli että nyt viimeistään on pakko kertoa. 

Arvatkaapa tuliko huono äiti fiilis ja itku, kun tajusin, että poika oli pyytänyt jo kahtena aiempana iltana viereen ja minä vain kävin sanomassa nopeat hyvät yöt. Oli monta päivää miettynyt vain niitä unohtuneita housuja ja että äiti kyllä nyt suuttuu, kun on niin korostettu omista tavaroista huolehtimista.

Miten olla samalla tiukka, mutta kuitenkin luoda se luottamus toiseen, että on rakastettu vaikka tekee virheitä? Kävimme tästä ihanan keskustelun heti seuraavana aamuna. Seitsemänvuotias on oikeasti ihan älyttömän viisas.

Housut löytyivät onneksi löytötavaroista. Yhdessä kirjoitettiin reppuun sisällysluettelo, mikä pitää tarkistaa joka kerta kun treeneistä lähtee, että kaikki tavarat on mukana. 

Minä tallensin mieleeni lapseni käyttöohjeeseen: ”Illan viimeisinä hetkinä tulee ne tärkeimmät asiat mieleen, ole silloin saatavilla.”

Painonnoston tempaus on oikeastaan aika paljon samanlaista kuin äitiys ja lasten kasvatus. Herkkiä lajeja molemmat ja aiheuttaa ainakin allekirjoittaneelle suuria tunteita. Sekä epätoivon hetkiä, että suurta riemua. Tunnetta. Lauantain tempauksen ennätyspainon 52,5kg ensimmäinen ja toinen yritys:

Kuvaaja: Armas 7vuotta

Avainsanat: , , , , ,

Hanna Uusitalo

Hanna Uusitalo, VOIMAHOTON

Hanna on oman elämänsä huippu-urheilija. Perhe-elämää, CrossFittiä, luontoliikuntaa ja valmennusta. Koulutukseltaan Hanna on liikunnanohjaaja (AMK) ja parhaillaan hän opiskelee luonto-ohjaajaksi.

Kommentit (0)

Kaikkien kommenttien tarkastus on käytössä. Ethän siis lähetä kommenttiasi useampaan kertaan, kiitos.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *