Muutos opiskelevasta urheilijasta kokopäivätyöläiseksi.

Valmistuin kesän alussa hallintotieteen maisteriksi ja samalla päättyi monivuotinen aikakausi, jonka aikana olin opiskeleva urheilija, joskin samanaikaisesti myös työssäkäyvä urheilija. Opintoni Tampereen yliopistossa olivat urheilijalle ihanteelliset, sillä läsnäolopakkoa ei juuri ollut ja opintoja sai edistää juuri siten ja siinä järjestyksessä kuin itse parhaaksi näki. Tämä mahdollisitikin minulle opinnoissani jopa tavoiteaikoja nopeamman etenemisen urheilusta ja työssäkäynnissä huolimatta ja valmistuin maisteriksi kolmessa vuodessa ohjeellisen viiden sijaan. Tämä kertonee luonteestani kaiken oleellisen ja blogiani pidempään seuranneet tietävätkin, etkä moisesta suorittamisesta seurauksena oli alkava vatsahaava, joka tuhosi kilpailullisesti koko alkukesän sekä vastustuskykyä alentaen epäsuorasti myös loppukesän.

Kuitenkin, nopeasta tahdista huolimatta opiskelevan urheilijan elämä oli työssäkäynnistä huolimatta melkoisen joustavaa. Työpäivät olivat usein lyhyitä, esimerkiksi kahdesta kahdeksaan ja kouluhommat hoituivat kotoa käsin. Treenaamaan pystyi siis työpäivisinkin käytännössä niin paljon kuin jaksoi ja usein treeniviikot pyörivätkin n. 20h/vko tuntimäärissä. Lisäksi opiskelijalle oli tarjolla mukavia tukipalveluita urheiluakatemiatoiminnan myötä. Pääsin Tampereen uimahalleihin ja muihin liikuntapaikkoihin syksyllö halvan kortin lunastamalla koko vuoden ilmaiseksi, pystyin syömään yliopistolla halpaa ja hyvää ruokaa, mahdolliset matkustamiset julkisilla olivat halpoja, urheilulääkäriin pääsi nimellistä korvausta vastaan ja akuuttiajoilla. Kaikki tämä loppui samalla hetkellä, kun postiluukusta tipahti maisterin paperit ja opiskelijakortin tarra vanheni kesän lopussa.

Kokopäiväisesti työskentelevän vuorotyöläisen arki on urheilijalle huomattavasti kovempaa ja enemmän suunnittelua sekä kompromisseja vaativaa. Nykyisin työpäiväni ovat keskimäärin normaaleja kahdeksan tuntisia, joka tarkoittaa sitä, että olen työpaikallani viikossa paikalla n.40h tiettynä aikana. Aamuvuorot työskentelen pääasiassa kahdeksasta neljään, iltavuorot kahdestatoista kahdeksaan, joten tällaisinä päivinä harvemmin on mahdollisuutta kahden treenin päivään, sillä esimerkiksi Tampereen uimahallitilanteesta johtuen, en pysty tällä hetkellä tekemään edes aamu-uinteja ennen aamuvuoroja puhtaasti logistisista syistä. Lisäksi työni asettaa harjoittelulle haasteita jo senkin vuoksi, että aamuvuorojen jälkeen jalat ovat seisomisesta ja useista tuhansista kivilattialla otetuista askelista niin puhki, ettei vaikkapa juoksulenkkiä voi usein aamuvuoropäivinä edes harkita.

Moni varmasti ihmettelee, miksi olen edenyt työurani osalta tällaista polkua, kun samanaikaisesti tavoitteeni on harrastaa kilpaurheilua kansallisella huipputasolla. Valinnalleni on kaksi pääasiallista syytä. Ensinnäkin, olen pienestä asti ollut erittäin urasuuntautunut   ja tällä hetkellä olen sitoutunut meidän kahden yhteiseen tulevaisuuden suunnitelmaan, joka on tällä hetkellä elämässäni ehdottomasti tavoite nro 1. Tämän suunnitelman vuoksi pyrin myös saamaan opintoni nopeasti valmiiksi ja haluan tällä hetkellä työskennellä täysipäiväisesti urheilun ohessa. Toiseksi, minulle ei olisi ollut taloudellisesti mahdollisuutta heittäytyä edes puoliammattilaiseksi esimerkiksi nyt opintojen päättyessä. Taloutemme pyörittäminen ei yhden ihmisen tuloilla onnistu, eikä minulla ole sellaisia tukijoita, joiden avulla minun olisi ollut mahdollisuus edes kokeilla millaista olisi keskittyä pelkästään urheiluun. Lisäksi, ehkä tärkeämpi puute kuin raha on rohkeus, sillä minulla ei olisi ollut rohkeutta ottaa riskiä ja heittäytyä tuntemattomaan.

Fitlandian blogiosion auettua olen käynyt lueskelemassa erityisesti Siljan blogia useasti. Hänen tarinoitaan heittäytymisestä ja urheiluun panostamisesta on ollut hieno lukea. Oltuaan tietyllä tavalla samassa tilanteessa keväällä kuin minä: vastavalmistuneena ja ”elämä edessä”, hän teki täysin päinvastaisen ratkaisun kuin itse tein ja päätti panostaa urheiluun täysillä. Arvostan hänen rohkeuttaan ja jännityksellä odotan talven hiihtokilpailuja ja sitä, kuinka hänen ratkaisunsa näkyy tuloslistoilla. Virtuaalisesti lähetän paljon tsemppiä talven koitoksiin ja toivon kovasti, että riskinotto tuottaa toivottua tulosta!

Kaveripiiristäni löytyy ainakin muutama esimerkki, jossa valmistumisen jälkeen otettu hyppäys täyspäiväiseksi urheilijaksi on kannattanut. Kesällä viimeksi juttelin erään lapsuuden kilpakumppanini kanssa, joka valmistumisensa jälkeen päätti katsoa millaiset kortit hänelle on urheilijana jaettu. Muutaman vuoden satsauksen jälkeen hän on jo kilpaillut niin Lontoon olympialaisissa kuin menneen kesän MM-kisoissakin. Varsinaisen kansainvälinen menestys antaa vielä odottaa itseään, mutta kehitys on ollut tasaista. Tällaiset ovat hienoja tarinoita ja toivoisin sellaisia enemmänkin suomalaisesta naisurheilusta lukevani.

Minun polkuni vei työssäkäyväksi urheilijaksi, mutta uskon silti voivani vielä kehittyä myös urheilijana. Se vain vaatii erilaista suunnittelua ja toisaalta sen hyväksymistä, että ponnistan kisoihin hieman erilaisesta lähtökohdasta kuin muutaman Suomen parhaat naistriathlonistit, jotka tekevät hommaa vähintäänkin puoliammattimaisesti. Joskus olen tuntenut katkeruutta siitä, että minä en ole saanut kokeilla, millaista olisi vain urheililla ja siitä, ettei minulle ole annettu mahdollisuutta moiseen. Vasta vähän aikaa sitten oivalsin, että ei sellaista mahdollsuutta anneta, vaan sellainen täytyy luoda itselleen. Olen myös tajunnut, että olen onnellinen valitsemastani polusta, enkä vaihtaisi tätä yhtäkään mutkaa pois.

Avainsanat: , ,

Terhi Martikainen

Terhi Martikainen

Kirjoittaja on triathlonisti, moninkertainen pyöräilyn SM-mitalisti ja urheilukaupan ammattilainen.

Kommentit (0)

Kaikkien kommenttien tarkastus on käytössä. Ethän siis lähetä kommenttiasi useampaan kertaan, kiitos.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *