Pimeys on tunnetila

Pimeys on alkanut kiehtomaan minua. Pimeä metsä ja pimeä luonto. Pimeässä pysähtyminen ja pimeässä liikkuminen. Keväällä mietittiin luontoa ja pimeyttä opiskelujen parissa nyt lokakuun alussa kävimme viettämässä illan pimeässä metsässä. Menimme metsään klo 18, jolloin alkoi hämärtää.

Oli miellyttävää istua tulille odottelemaan pimeyttä. Tuli mukavan kiireetön tunnelma.  Opettaja luki pimeyteen liittyviä runoja ja keskustelimme pimeydestä. Aiheena pimeys oli ehkä yllättävänkin vaativa ja niin erilainen, että alkuun tuntui että porukalla oli vaikeuksia uskaltaa avata suutaan ja kertoa myös pimeän pelosta. Minäkin kerroin jossain määrin pelkääväni pimeää. Tai tarkemmin pelkään valon luomia varjoja pimeässä, jonka suojissa voisi liikkua jotain pelottavaa. Omaa mielikuvitusta ja pimeässä herkistyvää kuuloaistia.

Kun hämärä vaihtui pimeäksi, teimme kaksi harjoitusta. Ensin mentiin metsään parin kanssa ja sitten yksin. Nuotiolta lähdettiin huilun soiton ja noitarummun johdattamana. Niistä syntyi taianomainen tunnelma. Nuotiopiiri olisi se leiri mistä lähdetään ja mihin turvallisesti palataan. Itselle tuli tunne, että olisin halunnut mennä metsään heti yksin, enkä parin kanssa. Parin kanssa menimme niin lähelle, että nuotio näkyi, mutta käänsin sille selkäni. Toiseen harjoitukseen mentiin yksin. Nyt menin kauemmas, niin että en nähnyt nuotiota. Levitin makuualustan pimeään metsään ja menin pitkäkseni. Oli rauhoittavaa.

Kun antaa hämärän tulla ja pimeyden ympäröidä, tulee tunne turvallisuudesta. Miksi puhutaan pimeyden laskeutumisesta. Se luo osaltaan ahdistavaa pelottavaa tunnetta. Aurinko laskee, mutta pimeys ei laskeudu, se tulee luo, ympäröi turvalliseen syleilyynsä. Siinä minä olen, itseni kanssa.

Olen paikallani, annan hämärän tulla, muuttua pimeydeksi. Lähden liikkeelle, menen rohkeasti päin, kohtaan sen sellaisena kuin se on. Kohtaan hämäryyden, kohtaan pimeyden. Pimeä ei ole vain pimeää, pimeä ei ole vain mustaa. Pimeydessä on sävyjä. Siinä on tunnetta enemmän kuin missään valon loisteessa. Tunnustelen pimeyttä ympärilläni, katson sitä. Huomaan kohtaavani ennen kaikkea itseni ja omat pelkoni. Ei minua pelota, koska ei täällä ole pimeää.

Mitä sinä pelkäät?

Pimeys on pelottava sana. Usein kuulee sanottavan vaikeilla hetkillä, kuinka mieli on musta ja elämä synkkää. On pimeydessä, eikä missään näy valoa. Onko pimeyden pelko myös pelkoa mielen pimenemisestä. Kun valoisuus, aurinkoisuus ja tehokkuus ovat usein ne kunnioitettavammat piirteet. Pimeys ja hiljaisuus yhdistetään synkkään ja vetäytyvään. Pimeys on myös hiljaisuutta. Onko pimeyden pelko myös siis hiljaisuuden pelkoa?

Pimeys näyttää pimeältä, armottoman mustalta, ylitsepääsemättömältä. Sitä se ehkä onkin, jos se tulee yllättäen. Jos ihmiset menisivät itse pimeyteen, itse vapaaehtoisesti pimeyteen, olisiko silloin vähemmän pimeitä mieliä ja surumielisiä ajatuksia? Jos he kohtaisivat hämärän ja pimeyden ja huomaisivat sen turvallisuuden.

Ihmisen elämä ja mieli on luotu elämään kuin päivän kierto auringon nousuineen ja laskuineen. Ne kuuluvat luonnolliseen elämään. Elämän rytmi on tarkoitettu seuraamaan luontoa. Auringonlaskua ja pimeyden tuloa ei pidä pelätä, se tulee ottaa vastaan sellaisena kuin se on.

Hämärän rajamailla. Mitä tekemistä pimeyskokemuksilla luonnossa voisi olla urheiluvalmennuksen kanssa?

Unohtumattomimmat urheilukokemukset ovat usein niitä, kun olet fyysisesti niin sanotusti hämärän rajamailla. Kun mieli ei anna periksi, kun et ehkä enää hallitse kehoasi, mutta siitä huolimatta jatkat. Ollaan hämärän rajamailla, lähellä totaalista pimeyttä ja katkeamista. Se pelottaa. Siellä on kuitenkin äärimmäisen kasvattavaa ja kehittävää käydä. Selvittää omat voimavarat ja löytää erityisesti henkinen kantti. Pystyä työskentelemään myös hämärän rajamailla taloudellisesti. Tässä yhteydessä taas totaalisen pimeyden kohtaaminen ei ehkä ole terveyden kannalta järkevää. Hämärän ja pimeyden kohtaaminen luonnossa erilaisten harjoitusten avulla voisi kuitenkin toimia myös urheilijoiden valmennuksessa. Pimeän kohtaaminen on kuitenkin eniten oman itsensä ja omien tunteiden kohtaamista. Urheilijan työväline on kuitenkin suurimmalta osin oma mieli. Mielen valojen, varjojen ja erityisesti pimeyden kohtaaminen turvallisesti ja luottavaisesti on ensisijaisen tärkeää myös urheilijan polulla.

Pimeys on tunnetila. Elämyksellinen tunnetila.

Avainsanat: , ,

Hanna Uusitalo

Hanna Uusitalo, VOIMAHOTON

Hanna on oman elämänsä huippu-urheilija. Perhe-elämää, CrossFittiä, luontoliikuntaa ja valmennusta. Koulutukseltaan Hanna on liikunnanohjaaja (AMK) ja parhaillaan hän opiskelee luonto-ohjaajaksi.

Kommentit (0)

Kaikkien kommenttien tarkastus on käytössä. Ethän siis lähetä kommenttiasi useampaan kertaan, kiitos.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *