Askel kerrallaan – Rakas Fitlandia-päiväirjani…

kirjoitan sinulle oikeastaan kunnolla vasta ensimmäistä kertaa. Minustahan ei pitänyt koskaan tulla bloggaajaa sillä ”bloggaajat ovat yli-energisiä yli-ihmisiä joiden elämässä näyttää kaikki olevan täydellistä!” Vai onko? Jaa, tässä sitä ollaan skriivaamassa :)

Kirjoituksieni tarkoitus ei ole opettaa ketään kuinka omaa elämäänsä elää. En voi henkilökohtaisesti sietää kun joku tuttu, puolituttu tai vieras alkaa viisastelemaan kuinka minun täytyisi asioitani hoitaa, tietämättään oikeita taustoja yhtään mistään. No, miksi täällä kirjoittelen? Tämä on hyvä kysymys. Yksi hyvä syy tähän voisi olla, että kirjoittaminen on hyvä tapa purkaa omia ajatuksiaan. Blogia voi kirjoittaa kuin päiväkirjaa, johon pääsee käsiksi tosin ”vain muutama ihminen enemmän” kuin mitä omaan pieneen paperipäiväkirjaan, jota me monet tytöt teini-iässä kirjoittelimme. Päiväkirjasta ja sen kirjoittamisesta voi joskus tulla se paras ystävä, jonka tapaamista odottaa iltaisin ennen nukkumaanmenoa, jolle saa purkaa ilonsa ja surunsa ja kaikki hulluimmatkin ajatuksensa.

Kuten esittelytekstissäni mailitsinkin, olen alanvaihtaja, pian nelikymppinen mami. Olen viimeisten muutamien vuosien aikana käynyt läpi mielettömiä taisteluita itseni kanssa. Kuka olen, mikä olen, miltä näytän, olenko ruma, olen iso, näytän tantalta, olenko hyvä äiti, pärjäänkö työssäni, miten mieheni kestää minua ja kodinhoitoa kun vihdoinkin aloin treenaamaan kuin hullu ja olen edelleen jatkuvasti poissa kotoa? Päässäni on myllertänyt kuin hurrikaani Karibialla.

Olen kahden maailman ihanimman pojan äiti. Raivostun välillä ja rakastan suunnattomasti eli siis kuten jokainen äiti tässä maailmassa tekee. Perheessämme puhutaan päivittäin sujuvasti kolmea kieltä. Mieheni kanssa olemme olleet naimisissa jo yli 15 vuotta, menimme naimisiin ollessani vielä 22-vuotias. Työelämässä aloitin 17-vuotiaana ja yliopistosta valmistuin 22-vuotiaana.

Vuodesta 2001 lähtien työskentelin n. 16 vuoden ajan IT-alalla, Telnet-alustan chateissa tuli roikuttua koko lukion sekä yliopiston ajan ja myöhemmin annoin elämästäni 10,5 vuotta jenkkiläiselle IT-jätille. Alkuvuodesta 2017 irtisanouduin ko. yrityksestä. Voisinko sanoa rehellisesti, ettei pääni kestänyt siinä vaiheessa IT:tä enää. Eikä oikeastaan myöskään ison kansainvälisen korporaation pyöritystä, olin ollut siellä aivan liian pitkään. Tottakai siellä oli myös paljon hyvääkin! Rakastin työkavereitani! Ensimmäistä kertaa elämässäni pidin työkavereitani myös ystävinäni! Mutta se meno ja meininki: numerot numerot numerot, kaikki ziljoonaa asiaa piti olla aina tehtynä ns. eilen, mieluiten ”toissapäivänä” ja työmäärää ajatellen, aloin miettimään, onko se sellainen pyöritys oikeasti sitä mitä elämältäni haluan? Haluanko ns. orjata isossa yrityksessä ollessani vain yksi pikku badge-numero muiden samanlaisten joukossa, miellyttääkö ko. työtehtävät minua enää, pääsenkö kehittymään siihen suuntaan mihin haluan vai tukehdunko pikkuhiljaa?

Mietin silloin usein, että olenko kuin kuihtumassa oleva kukka, joka on joskus kukkinut, mutta ei saa enää tarpeeksi ravintoa sielulleen? Suoritanko, suoritanko, suoritanko vain? Sunnuntai-illat tuntuivat painavan päälle kun tiesi, että kohta on maanantai-aamu: tiimipalaverit, numerot-numerot-numerot ja viikko alkaa mitä todennäköisemmin sanoilla ”Voi V….!”. Motivaatio laski laskemistaan, eikä enää oikein kiinnostanut sillä alalla kehittyäkään. Vuosiin mahtui mukaan myös loppuunpalamista johon en tietenkään minkäännäköistä sairaslomaa ottanut,: ”enhän minä mikään sairas ollut!!”

Pari lastakin tuli siinä välissä pyöräytettyä, siitähän vasta voisinkin kirjoittaa jännäriromaanin :)

Mutta kaikesta huolimatta, vaikeudet ylitettynä, elämässänihän oli kaikki hyvin :) Ihana perhe, hyväpalkkainen, vakaa ja kaikesta vali-valistani huolimatta erittäin hyvä työpaikka vieläpä arvostetussa kansainvälisessä yrityksessä. Mutta siltikin tein täysin hetken mielijohteesta päätöksen irtisanoutua koko alalta ja alkaa nollasta yrittäjäksi. Jos olisin hankkiutunut vastaavanlaiseen toiseen firmaan töihin, luulen, ettei mikään olisi muuttunut, vain nimet, softat, ihmiset työn ympärillä.

Mieheni oli lomalla Thaimaassa (olemme tottuneet matkustamaan erillämme, jopa nautimme omasta ajasta ihan aidosti). Yhtenä maanantai-aamuna töihin saapuessani ja kuullessani nämä ”viikon ensimmäiset ”Voi V…u!” – sanat kollegani suusta, en edes kirjautunut koneelleni vaan otin näppiksen vieressä lojuvan kännykkäni, avasin Messengerin ja tekstailin miehelleni irtisanoutuvani NYT!!! Ja senhän minä tein, tunnin päästä oli 10,5 vuoden jälkeen ko. yrityksessä työskennellessäni tiedossa viimeinen työpäiväni! OMG!!!

Pakko myöntää, onneksi mieheni oli reissussa, sillä muuten hän olisi voinut ja olisikin mitä todennäköisemin ympäripuhunut minut tästä ehkä hieman pöljästäkin ja riskaabelista päätöksestä.

Nyt, vuosi myöhemmin, olen edelleen yrittäjä ja porskuttelen pinnalla tekemällä kolmea/neljää eri työtä, jolloin arkisin työpäivien normipituus on n. 13 tuntia eivätkä viikonloputkaan töistä vielä täysin vapaita ole. Kaikkihan me töitä painetaan, mutta 13h työpäivät ovat joskus vähän liikaa :) Mutta se ketutuskäyrä, se on niin paljon pienempi nyt! :) Tarkoituksena on saada kuitenkin viikonloput ajan kanssa rauhoitettua täysin ja loput kyllä järjestyy tavalla tai toisella! Asioillahan ON siis tapana järjestyä!

Pitkä tarina, paska tarina, mutta tämä pitkä avautuminen tuossa yläpuolella olisi ehkä lyhyesti kiteytettynä sitä, että niin klisheelta kuin se kuulostaakin, olisi hyvä tavalla tai toisella koittaa loppujen lopuksi kuunnella sitä omaa sydäntä ja pyrkiä tekemään asioita, mitkä tekevät sinusta sinut, mitkä tekevät sinut onnelliseksi tai edes hieman onnellisemmaksi. 

Pääsiäistä ja laatuaikaa Silja Serenadella perheen kesken odotellessa. Pienistä revitään irti se ilo, nykyään nautin näistä pienistä ilon aiheista ihan eri sfääreissä kuin aikaisemmin.

Jos sinulle jäi tästä tarinasta yhtään mitään käteen, niin toivottavasti jotakin pientä mietintämyssyysi.

Oletko onnellinen? Etkö ole onnellinen? Mitä haluat elämältäsi? Kenties oivallus siitä mikä tekee sinut onnelliseksi? Onko sinulla jotakin pientä mitä voisit muuttaa, jotta olisit tyytyväisempi elämääsi?

Jos olet onnellinen ja tyytyväinen elämääsi jo nyt, niin sehän on aivan mahtava juttu, olen iloinen puolestasi! Niin minäkin :)

Pirteät Blogi-Pirkko – terveiset ja ihanaa kevättä kaikille!

Ketlin Tackman

Ketlin Tackman, FitKit Training

Kommentit (0)

Kaikkien kommenttien tarkastus on käytössä. Ethän siis lähetä kommenttiasi useampaan kertaan, kiitos.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *