Riisikakkuhimo ja muita ruokakuulumisia

I eat some weird shit. Olen aina suhtautunut melko skeptisesti riisikakkuihin, niistä kun tulee lähinnä mieleen ikuisuusdieetillä olevat sukulaistädit ja 1990-luku. Siksi olinkin aika hämmästynyt, kun eräänä iltapäivänä treenien jälkeen minuun iski vallan levoton riisikakkuhimo. Tai tarkemmin ottaen vielä maapähkinävoilla, omenaviipaleilla ja kanelilla höystetyn riisikakun himo. Ei auttanut kuin poimia ostoskoriin paketillinen riisikakkuja (luomumaapähkinävoita olikin tarttunut mukaan Hulluilta päiviltä, ja omenia ja kanelia löytyy useimmiten joka tapauksessa). Niitä olen nyt sitten syönyt.

Olen myös kehitellyt uusia kombinaatioita, esimerkiksi kuvassa esiintyvän eilisen aamupalan, maapähkinävoilla, banaanilla ja mustikoilla kruunatun riisikakun (no, kaksi). Aamupalaksi tuo nyt on tietysti aika säälittävä esitys, mutta se taas liittyy siihen, että totesin minulla olevan tapana syödä lounas aika myöhään. Espanjalaisiin aikatauluhin tottuminen ehkä vaikuttaa edelleen, mutta myös se, että tukevamman aamiaisen jälkeen posotan helposti jonnekin kahteen, kolmeen, ennen kuin nälkä alkaa vaivata. Sekään nyt ei sinänsä olisi ongelma, mutta sitten tulee helposti syötyä aika paljon ja väsyttyä. Lisäksi kyseinen tapa heijastuu pieninä ajanhallintaongelmina myöhemmin päivällä.

Yritän nimittäin ehtiä klo 17 tai 18 alkaviin treeneihin vähän päivästä riippuen, ja jos syön lounasta vasta kolmelta, en pysty syömään välipalaa ennen treenejä (tai siinä ei ole mitään järkeä), jonka seurauksena ruokailuväli venyy aika pitkäksi, kun laitan ruokaa sitten vasta illalla treeneistä kotiuduttuani ja peseydyttyäni, ja sen syön sitten usein vasta siinä klo 21 tai jopa myöhemmin. Näinpä runsas aamiainen aiheuttaa sen, että syön vain kolmesti päivässä (ja treenin jälkeen juon jotain palkkaria joo), mikä saattaa monina päivinä toimiakin, mutta välillä kyllä pääsee esimerkiksi treeneissä voimat ja energia loppumaan ikäänkuin kesken. Pitää nimittäin syödä, että jaksaa, kuten vanha totuus sanoo.

Olen siis nyt parina päivänä kokeillut tyyliä, jossa syön vain pienen aamupalan ja menen jo aamusta yliopistolle. Juon aamukahvin graduhommien lomassa ja yritän päästä lounaalle jo puolen päivän tienoilla. Palaan kirjastoon, jossa aherran neljään tai viiteen, poljen kotiin, syön pientä välipalaa ja poljen viideksi tai kuudeksi treeneihin. Ihan hyvältä vaikuttaa, mutta vaatinee hieman pidempää koejaksoa.

Noin muuten syömiseni noudattelevat melko epämääräistä eating the food -kaavaa ja filosofiaa. Elämässä on nyt ollut ja tulee olemaankin sen verran muuttujia, etten ole jaksanut kauheasti kelailla syömisiä. Pääasiassa lounaan syön jossain kaupungilla, yleensä opiskelijahintaisessa paikassa (mm. Musiikkitalon lounas on osoittautunut hintansa väärtiksi), joten siinä ei ole kauheasti säätövaraa, vaikka tietysti pyrin valitsemaan järkevimmän vaihtoehdon niissä puitteissa, mitä on tarjolla (eniten on muuten viime aikoina vituttanut panerointi. Syön mielelläni esim. kalaa, mutta en todellakaan pidä taikinakuorruksesta, sen enempää maun kuin ravintoarvojenkaan puolesta. Grr.) . Illalla syön yleensä taas tavallista ruokaa, joka yleensä valmistuu niin, että pannun tai padan kautta käytetään kasa vihanneksia ja/tai juureksia sekä jotain proteiinikomponenttia ja mausteita. Helppoa, nopeaa, ravitsevaa, mutta kieltämättä aika tylsää. Jonain viikonloppuna voisi vaikka tehdä jotain ihan oikeaa ruokalajia.

Avainsanat:

Miia Kirsi

Miia Kirsi

Miia on reilu kolmikymppinen pääkaupunkilaistunut humanisti ja tavoitteellisesti treenaava CrossFit-harrastaja.

Kommentit (0)

Kaikkien kommenttien tarkastus on käytössä. Ethän siis lähetä kommenttiasi useampaan kertaan, kiitos.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *