Treenitorstai

Epäsäännöllisten työaikojen mahtava puoli on siinä, että viikonloppu voi olla koska vain. Tällä viikolla viikonloppuni osui keskiviikolle ja torstaille. Näistä vapaista otettiinkin treenin puolesta ilo irti ja erityisesti eilen, torstaina, meno maistui hyvälle.

Sääennusteet lupasit torstai-illalle kaatosadetta (ja kylmää!), joten vaikka ohjelmassa olisi ollut yhteistreeniä illalla, siirsin mukavuudenhaluisena treenin pyöräilyosion aamulle. Kuotalainen pääsi kevään ensimmäistä kertaa ulkoilmaan, kun se ja Tommin pyörä pakattiin auton takaluukkuun ja suunnattiin kohti Pirkkalaa. Pirkkalan kirkon parkkiksella pyörät kasattiin ja treeni alkoi.

Kuvassa Hawaiin tunnetusta tiestä saaneen Kuotalaisen takahaarukka ja kevään 2011 levykiekkomuotia a’la Tommi.

Aika-ajopyörän selässä fiilis oli alusta asti huipussaan, joskin hieman alkoi heti alkuverraa tehdessä mietityttää, että mihinkähän taas olen itseäni pistämässä. Yleensä kun Tommin kanssa ajaminen on sitä, että rimpuilen perässä viimeisillä voimillani ja toinen vain paahtaa eteenpäin kuin juna ja rankaisee vauhdin lisäyksillä kaikista turhista mutkiin jarrutteluista ja muista ”tyttöjen hölmöyksistä”. Ei varmaan tarvitse erikseen mainita, että pääasiassa ajan lenkkini ilman rakasta elinkumppaniani.

Eilen kuitenkin homma toimi harvinaisen hyvin ja vajaan 40km vedon aikana pääsin jopa vetohommiin muutaman kerran. Wattimittarin ruudussa vilkkui iloisia lukemia ja sykemittarin ruudussa myös. Iloisia siinä mielessä, että wattimittarin näyttämät numerot olivat isoja ja sykemittarin näyttämät pieniä. Treenin loputtua Powertapin ilmoittamat keskiwatit olivat niin korkeat, että meidän perheen wattinikkari (en siis minä) alkoi jo epäillä, onko mittarin kalibrointi ollut kohdillaan. Olihan se, joten kevään ensimmäisen ”testiajon” perusteella ajokunto on parempi kuin koskaan, vaikka pyörällä en oli juuri vielä päässytkään ajamaan.

Tästä ohjaamosta katselen maisemia.

Näköjään homma edelleen toimii aiempien vuosien tavoin: suksella tehty työ siirtyy suoraan pyörän päälle. Ainakin alkukaudeksi. Haasteena onkin saada samanlainen tuntuma säilymään pyörän päällä, joten ehkä pitää hyväksyä perheriidan riski ja lähteä kevään ja kesän mittaan entistä enemmän tarjolla olevan elävän mopon peesiin ajamaan. Tavoitteena on nimittäin iskeä Joroisilla wattimittarin ruutuun 90km matkalla vähintään samat numerot, kuin eilen 40km ajossa ja kyetä sen jälkeen vielä juoksemaan puolimaraton vähintään omaan ennätysaikaan.

Päivän mittaan pitelin sadetta sisällä tekemällä mittavan työpäivän gradun parissa, kunnes pakkasin mukaan märkäpuvun ja suuntasin illan lepakkovuorolle Nokialle uimaan. Olo oli vähän tokkurainen ja väsynyt päivän kirjoitusurakan jäljiltä ja jalatkin tuntuivat väsyneiltä aamun kovasta treenistä. Uimahallissa oli kuuma ja kaikki vihastutti altaaseen hypätessä… kunnes pääsin ottamaan ensimmäiset rauhalliset käsivedot ja kellumaan puvun kanssa kaikessa rauhassa. Vähitellen mieli muuttui paremmaksi ja uinti rennommaksi. Kello tykkäsi uiduista altaanmitoista ja tekeminen tuntui samalla hyvin helpolta ja rennolta, joskin edelleen hyvin kuumalta. On muuten mahtava tunne tehdä märkäpuvussakin volttikäännöksiä ilman että kuristuu pukuun – tähän olen kyennyt vain Sailfishin puku päälläni, muilla on ollut edes turha yrittää. Kuumuus ja nestehukka aiheuttivat tosin treenin jälkeen kirjaimellisesti oksettavan olo ja kotimatkalla tähysinkin kaihoisasti Vihnusjärven suuntaan. Jäässä oli vielä, mutta ehkä kevät yllättää ja etenee nopeasti!

Märkäpuvun postipaketti.

Avainsanat: , , , , , , , , , ,

Terhi Martikainen

Terhi Martikainen

Kirjoittaja on triathlonisti, moninkertainen pyöräilyn SM-mitalisti ja urheilukaupan ammattilainen.

Kommentit (0)

Kaikkien kommenttien tarkastus on käytössä. Ethän siis lähetä kommenttiasi useampaan kertaan, kiitos.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *