Uintia auringossa.

Eilen aamulla pääsin nauttimaan tyhjän uima-altaan rauhasta. Koska muut treeniryhmän jäsenet olivat lähdössä iltapäivällä kiertämään Pyhäjärveä juosten ja sunnuntaiaamuisin uima-altaan kanssamme jakavat nuoret kilpauimarit olivat teillä tietämättömillä, sain koko Nokian uimahallin kuntoaltaan itselleni. Rataköydet oli viritelty melko väljästi ja valitsin käyttööni altaan keskeltä kahden radan levyisen tilan. 

Ohjelmassa oli melko kevyt n.3km uinti: tekniikkaa, jalat sidottuna kaksisatasia sekä loppuun vielä vähän satasia. Lasiseinän takana polskivat vauvauimarit ja ylhäällä olevista ikkunoista paistoi aurinko suoraan hallussani olevaan isoon altaaseen. Nautiskelin tilasta ja vapauden tunteesta, kun sai uida juuri niinkuin itse tahtoo ja mutkitella kuin käärme, jos siltä tuntui. Ketään ei tarvinnut varoa tai väistää, eikä kukaan ollut puhumassa juuri minulle yhtään mitään. Jossain vaiheessa unohdin, että hallissa ylipäätään oli muita ja vauvauinnin äänetkin hiipuivat jonnekin taustalle. Uin vain ja ihmetteln tyhjässä altaassa näkyviä kuplavanoja ja altaan pohjaan auringon voimasta heijastuvaa omaa varjoani. 
Hetken jo kuvittelin uivani ulkona, auringossa ja jossain niin lämpimässä ja kirkkaassa vedessä, ettei siellä tarvitsisi pitää märkäpukua. Volttikäännöksen opettelun jälkeen avovesifiilikseen pääseminen on ollut huomattavasti helpompaa, kun altaan pääty ei aina katkaise liikettä ja liukua. Kuvittelin mielessäni, millaiselta tuntuisi uida jossakin tyynessä rannassa, puhtaan sinisessä vedessä. Aloin haaveilla merestä ja siinä uimisesta, sillä vaikka olen pienen ikäni (elämäni ensimmäiset 23 vuotta) asunut Turussa, meren rannalla, en ole koskaan varsinaisesti uinut meressä pientä rantapulikoita lukuunottamatta. 
Olen aina kunnioittanut ja pelännyt merta. Pelkään laivoja ja purjehtimaan joutuminen olisi minulle palanen pahimmasta painajaisesta. Mutta yhtäkkiä aloin toivoa, että pääsisin kokeilemaan, millaista meressä on uida. Sellaisessa meressä, missä vesi ei ole Aurajoen harmaata ja rantakin muuta kuin pieniä teräviä kiviä. Ehkä oikea meri palauttaisi minut takaisin todellisuuteen aaltoineen ja pahanmakuisine suolavesineen, kun ei pääsisikään eteenpäin ja uiminen olisi kaikkea muuta kuin eilisen aamun hymyilevää kellumista ja lipumista. Ehkä pelkäisin merta vielä enemmän, kuin kuvittelenkaan. Mutta siihen asti voin ehkä vain haaveilla ja odottaa. Ja kerätä rahaa kavereiden tarinoita kuunnellen. Ehkä minäkin vielä jonain päivänä pääsen ihmettelemään, millaista on meressä uiminen ja millaista on triathlon muuallakin kuin Suomen harmaissa, pienissä lammikoissa. 

Avainsanat: , , ,

Terhi Martikainen

Terhi Martikainen

Kirjoittaja on triathlonisti, moninkertainen pyöräilyn SM-mitalisti ja urheilukaupan ammattilainen.

Kommentit (0)

Kaikkien kommenttien tarkastus on käytössä. Ethän siis lähetä kommenttiasi useampaan kertaan, kiitos.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *