Uusi alku

Puolen vuoden miettimistauon jälkeen, täällä ollaan taas. Koska vierivät kivet eivät sammaloidu, olen jo ehtinyt päättää monta kertaa, etten kirjoita enää blogia, mutta yhden kerran enemmän päättänyt, että kirjoitan sittenkin. Eli täällä ollaan. Uuteen alkuun kuuluu toki vähintäänkin uusi kuva. Joten kunhan saan aikaiseksi, toivottavasti sellainenkin kohta saadaan tänne näkyviin – olenhan tuosta nykyisestä ehtinyt vanhentuakin jo kolme vuotta. Tässä kolmenkympin korvilla vuodet alkavat jo näkyä, hiuksetkin ovat ehtineet kasvaa ja lyhentyä uudestaan ja löytyipä silmien ympäriltä jo ensimmäiset rypytkin (kääk!).

loma2

Tuulinen tunturi, metrinen hanki ja auringonlasku.

Sen lisäksi, että miettimistauon aikana olen pohtinut koko bloggaamisen mielekkyyttä, olen pohtinut kovasti myös sitä, millaisilla sanoilla voisin itseäni jatkossa kuvata tuossa kirjoittajan esittelyssä. Ennen kaikki oli niin kovin helppoa. Blogijuttuja aloitellessani kymmenisen vuotta sitten olin kovin tosissani pyöräilevä (ja hiihtävä) alle parikymppinen toiveissani tuleva huippu-urheilija. Sitten olin juuri ah-niin-muodikkaalla hetkellä trendikäs triathlon-bloggaaja. Mutta mikäs minä nyt olen. En ole enää edes urheilija sanan varsinaisessa merkityksessä.

Toisessa yhteydessä olen kuvannut itseäni kestävyysharhailijaksi. Kuntoilijaksi. Harrastajaksi. Intoilijaksi. Tykkään hiihtää, tykkään juosta – erityisesti metsässä, siellä missä ei ole ketään muuta. Tykkään pyöräillä – silloin kun on lämmintä ja aurinkoista. Olen opetellut suunnistamaan ja koen suuria onnistumiselämyksiä jokaisen löydetyn rastin kohdalla. Olen alkanut haaveilla retkistä, joille voisin pakata mukaan teltan, makuupussin, lämpimiä vaatteita ja ison määrän rohkeutta. Muut löytyisi joko omasta takaa tai lainaksi, rohkeutta etsin vielä. Ken sen jossain näkee, ottakoon kiinni.

Kilpailuista en saa enää samanlaista kimmoketta lähteä ulos kuin ennen. Nykyisin kaikessa tekemisessä parasta on se itse tekeminen. Muutamana aamuna olen käynyt juoksemassa tässä ”omassa” rannassa ja ihastellut kaikessa hiljaisuudessa nousevaa aurinkoa. Metsälenkeillä olen poikennut välillä järven rantaan, istunut hetken kivellä ja jatkanut sitten matkaa hymyillen, iloiten siitä, että ensimmäistä kertaa pitkään aikaan liikkumiselle ei ole mitään fyysistä rajoitetta ja mihinkään ei satu. Ja ennenkuulumatonta, olen syönyt lenkillä eväitä. Ennenhän lenkki ei ollut onnistunut, jos en tullut kotiin pelkän veden voimalla rättiväsyneenä…

IMG_20150603_215152

Hiljainen kotiranta ilta-auringossa.

Itse tekemisen ohessa numerolappu houkuttelee tietynlaisena elämysten antajana ja myös tietynlaisena omien rajojen testaamisen kätyrinä. Tänä kesänä olen vasta kerran urheillut numerolapun kanssa, kun kävin juoksemassa Venlojen viestissä. Yksi rasti ”vähintään kerran elämässä” -listalta on taas ruksittu pois, joskin kokemus oli sen verran hieno, että Jukolaan palaan vielä uudestaan. Talvelle olen suunnitellut jo muutamat hiihtohommat, järjettömätkin ehkä, vain siksi, että toinen on paikassa, jossa olen käynyt ja jonne tahdon uudestaan ja toinen on paikassa, jossa en ole vielä käynyt, mutta haluan ehdottomasti matkustaa.

Väkisin ei enää tee mieli mennä kilpailemaan mihinkään, mikä ei oikeasti houkuta ja kilpailen siellä, missä oikeasti haluan. Siksipä keskiviikkona menen SM-tempoon katsojaksi, en kilpailemaan. Ja samasta syystä menen huomenna avaamaan kesän triathlonkauden (ja avovesiuintikauden) Aquaplussan supersprinttiin, vaikken ole tehnyt mitään triathloniin viittaavaakaan kohta vuoteen.

Tällä mennään, kohti uutta ja erilaista, vähintäänkin huomista aamua :)

Avainsanat: , , ,

Terhi Martikainen

Terhi Martikainen

Kirjoittaja on triathlonisti, moninkertainen pyöräilyn SM-mitalisti ja urheilukaupan ammattilainen.

Kommentit (0)

Kaikkien kommenttien tarkastus on käytössä. Ethän siis lähetä kommenttiasi useampaan kertaan, kiitos.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *