Voihan vatsa..

Tässä olisi pitänyt olla kisaraportin paikka. Viime sunnuntainakin piti moinen naputella. Viime sunnuntaina vatsa päätti temppuilla jo automatkalla kohti kisoja. Tänään pääsin sentään viivalle asti ja uimaan sekä pyöräilemään suht normaalilla menolla, kunnes sitten taas tapahtui ja oksennukset pääsivät reitin varren puskaan kilometrin ”juoksun” jälkeen. Jo jonkin aikaa vatsa on ollut hieman erikoinen, mutta erityisesti kuluneen viikon aikana homma on kärjistynyt, vaikkakin normaalissa elämässä ja kevyemmissä treeneissä ei varsinaisia ongelmia ole ollut. Luulenpa, että alkuviikosta tieni vie kuitenkin lääkäriin selvittämään, mistä on kysymys, ettei kesän lopuissa kisoissa tarvitsisi heittää kaikkia talven treenejä menemään oksennuksen muodossa pusikkoon.

Viime sunnuntaina kisan väliinjääminen matkalla alkaneen parituntisen oksentelun myötä harmitti aika kovasti. Tänään harmittaa vielä kovemmin, olihan kyseessä kesän ensimmäinen SM-koitos sprinttimatkan muodossa. Pääsin kuitenkin sen verran ihmettelemään kisamenoa, että hieman kummallisesta olosta huolimatta uinti ja pyöräily sujuivat ihan hyvin – eivät hyvin, mutta ihan hyvin. Kisapuitteet olivat mielestäni mitä parhaimmat, joten niistä ei ainakaan mikään jäänyt kiinni. Erityisesti uinti, tai siis järvi ja ranta, jossa uimme, on ehkä hienoin ja miellyttävin, missä olen koskaan vielä päässyt uimaan. Muutenkaan järjestelyissä ei kohdallani ollut moitittavaa. Mutta nyt takaisin kisan kulkuun.

Uintistartissa tein juuri sen, mitä hetki ennen lähtöä ajattelin, ettei saisi tehdä: aloitin uimaan liian aikaisin ja jäin jalkoihin ja samalla myös hyvästä uintiryhmästä. Alkutyhmyydestä selvittyäni uinti kuitenkin sujui varsin mukavasti yksikseen kauhoessa ja rantauduin n.11.30 ajassa, eli vajaat puolisen minuuttia isompaa ryhmää (jossa naisten sarjan sijat 2-4) perässä. Hienoa oli erityisesti se, että toisin kuin ennen, märkäpuvussa uiminen kisavauhtia ei ahdistanut yhtään, eikä perinteisestä kuristuksen tunteesta ja hengenahdistuksesta ollut tietoakaan. Myös suunnistus sujui hyvin enkä usko kiertäneeni kovinkaan suuria ylimääräisiä kierroksia. Verrattuna viime vuoteen uintivauhti on nyt selvästi parempaa myös ihan ilman vetoapua ja ilman alun sähellystä uskoisin pysyväni helpostikin siinä vauhdissa, mitä edellä mennyt ryhmä tänään ui.

Pyöräilyyn lähti kanssani samaan aikaan pari nuorempien sarjojen tyttöä, joiden kanssa tosin en viihtynyt pidempään kuin sen ajan, kun ähräsin kenkiäni (tuskastuttavan hitaasti) jalkaan. Viitisen kilometriä katselin tietä yksin, kunnes sain seurakseni myös erään nuoremman sarjan kisaajan ja hetken päästä ajoimme kiinni myös edellä menneen Veeran. Kolmen naisen ryhmämme eteni tasaisesti: ero kasvoi molempiin suuntiin, valitettavasti eteen, mutta onneksi myös taakse päin. Vaihtoon saavuimme siis Veeran kanssa naisten sarjan sijoilla 4 ja 5, reilun minuutin (vai puolitoista??) mitalisijoja perässä. Ja sitten alkoi painajainen.

Heti pyörän päältä noustessa olo tuntui huonolta ja heikotti. Juoksu ei tuntunut hyvältä eikä askel noussut senkään vertaa kuin normaalisti. Syykin selvisi hetken päästä, kun päädyin puskaan tyhjentämään jo valmiiksi melko tyhjää vatsaa. Kyykkiessä ja oksennellessa takaa tulleita naisia pyyhälsi ohi. Tiesin jo juoksemaan lähtiessä, että takaa tulisi ainakin yksi rakettijuoksija ohi ja Veerakin karkaisi varmasti, mutta ehjä ja hyvä kisa olisi vielä ollut mahdollinen. Se mahdollisuus katosi pusikkoon, enkä oksentelun jälkeen enää voinut edes juoksua jatkaa.

Siispä numerolappu kourassa maalipaikalle tallustaen sain katsella naismitalistien maaliintuloa. Ensin täysin omaa luokkaansa ollut Kaisa suorastaan lensi pettyneen kävelijän ohitse. Minuuttien päästä ilmestyi näkyviin myös hopeamitalisti selvällä erolla seuraaviin. Pronssista käytiinkin kova taistelu, joka sai minunkin äänijänteet koville: äitiyslomalta ja helmikuisesta jalkaleikkauksesta kisatoimiin palannut Venla taisteli loppusuoralle asti upeasti pronssimitalista, mutta joutui lopulta tyytymään neljänteen sijaan. Päivän iloisin asia ainakin minulle olikin harjoituskaverin mahtava paluu kisaradoille ihan uskomattoman nopealla aikataululla. Joskus aiemminkin olen tainnut sanoa olevani ylpeä Venlasta, tänään olen sitä erityisesti!

Onnea vielä päivän mitalisteille ja muille onnistujille! Ja tsemppiä meille pettyneille, joita sieltä ruudun takaa tiedän löytyvän ainakin muutaman kappaleen lisäkseni. Kyllä se aurinko vielä alkaa risukasaankin paistaa ;)

Avainsanat: , , , ,

Terhi Martikainen

Terhi Martikainen

Kirjoittaja on triathlonisti, moninkertainen pyöräilyn SM-mitalisti ja urheilukaupan ammattilainen.

Kommentit (0)

Kaikkien kommenttien tarkastus on käytössä. Ethän siis lähetä kommenttiasi useampaan kertaan, kiitos.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *