Kannattaako aloittaa CrossFit?

11305478975_6493b7eddd_o

Kuvassa tyypillinen opiskelija, jolle pieni kuntoilu ei olisi pahitteeksi. Via British Library/flickr

Minä olen jo myynyt sieluni, ruumiini ja säännöllisen viipaleen kuukausituloistani kultille, joten vastaukseni ovat vähintäänkin puolueellisia. Mutta jos siellä nyt joku miettii, kannattaisiko ilmoittautua on-ramp-kurssille, olisiko se CrossFit kivaa ja saisiko sieltä sen unelmien kropan, niin tässä olisi nyt vähän vastauksia.

Ihmiset harrastavat tietysti urheilua monista syistä. Esimerkiksi itse lähinnä koska 1) se on hauskaa ja 2) oppii kaikkia älyttömän lesoja juttuja, joilla voi tehdä vaikutuksen ihmisiin. Muita yleisesti mainittuja syitä ovat esimerkiksi ulkonäkö, terveys tai sosiaaliset syyt (sosiaalinen paine tai sitten kavereiden tai jopa heilan löytäminen). Miten nämä sitten CF:ssa toteutuvat?

Laihtuuko siellä? Ei todellakaan laihdu. Itse painan nykyään noin 5–7 kiloa enemmän kuin CrossFitin aloittaessani (keväällä 2013 painoin noin 64–65 kg, nyt paino on ilmeisen pysyvästi jossain 70–72 kg välissä. Kuriositeettina mainittakoon, että lukiossa painoin alle 60 kg. Olen 172 cm pitkä. Että semmonen riukukin on joskus oltu). Toinen puoli on se, ettei kyllä tippaakaan haittaa. Paino kiinnostaa lähinnä sen suhteen, mihin painoluokkaan kuulu(isi) painonnostokisoissa.

Saako (naispuolinen harrastaja) siellä sitten samanlaisen kropan kuin Camille LeBlanc-Bazinetilla tai Annie Thorisdottirilla on? No, tuskin ihan samanlaista. Vähän samantapaisen saa varmasti, kunhan treenaa monta vuotta tosi paljon ja raskaasti, syö reippaasti (mahdollisiin ”lisäravinteisiin” en tässä ota kantaa) ja keskittyy urheilemaan. Joka tapauksessa lisää lihaksia tulee. Se, minne ja miten ne sijoittuvat, riippuu tietysti ihan yksilöstä. Fitness-kissan lavakroppaa tuskin peilistä vastaan ihan äkkiä katselee, jos crossfitata meinaa: CF kasvattaa takuulla reisiä ja pakaroita, mutta myös keskikroppaa: ampiaisvyötärö ja raaka voima eivät pääsääntöisesti viihdy samassa keskikehossa. Selkä todennäköisesti levenee ja epäkkäät kasvavat myös. Koska en itse tavoittele erityisesti minkäännäköistä kroppaa, on lähinnä jännittävää seurata, miten se muuttuu, mihin tulee lihasta ja mikä vaate alkaa seuraavaksi kiristää.

Paraneeko terveydentila? Jos terveydentilan paranemisena pitää kaikkia kolotuksia, vaivoja, lihasjumeja ja ruhjeita, joita harrastus tuo mukanaan. Pilailematta: jos treenimäärät pysyvät maltillisina ja tekniikka hyvänä sekä muistaa levätä ja syödä tarpeeksi, on kokonaisvaikutus varmasti positiivinen. CF:llä on kuitenkin huomattavasti helpompi ajaa itsensä ylirasitukseen kuin sauvakävelyllä ja niin voimisteluliikkeet kuin raskaiden painojen liikuttelukin ovat potentiaalisesti vaarallisia. Pieniä naarmuja ja mustelmia tulee väistämättä, pahemminkin voi käydä. Riski on hinta, jonka itse maksan mielelläni.

Saako siellä kavereita? Saa. Vaikka ei tarvitsisikaan uusia kavereita. Sitten kohta huomaa käyvänsä niiden kanssa keilaamassa, kaljalla, painonnostokisoissa ja ties missä. Sosiaaliset piirit kutistuvat, koska kaiken liikenevän ajan viettää joko töissä tai salilla. Tiedät uusien ystäviesi tempaus-maksimin ja Fran-ajan, olkapäävaivat, vanhat rasitusmurtumat ja lempiurheiluvaatemerkit mutta et sitä, onko heillä sisaruksia tai missä he tarkalleen ottaen ovatkaan töissä.

Saako sieltä heilan? Näistäkin olen kuullut huhuja. Omalta osaltani jouduin menettelemään niin, että ensin löysin heilan, joka kuitenkin ihan oma-aloitteisesti meni on-rampille parin kuukauden kuluttua tapailun aloittamisesta. Toisaalta mistä sitä heilaa voi muualtakaan löytää, kun ei enää käy missään muualla?

Tuleeko siellä vahvaksi? Useimmat tulevat ainakin vahvemmiksi kuin aikaisemmin. Ilman CF:a tuskin vetäisin vielä tänäkään päivänä leukaa (nyt vedän tiukkana päivästä riippuen noin 4–6 toistoa). Vahvemmaksi tulemisen edellytys kylläkin on, että ei pelkää painoja eikä epäile haastaa itseään. Raskaan raudan on tunnuttava raskaalta ja siten vähän epämukavalta. Jos haluaa vahvemmaksi, pitää vähän nähdä vaivaa ja vähän pelätäkin.

Säästyykö rahaa? Lyhyellä tähtäimellä ei säästy. Päinvastoin. Treenimaksujen lisäksi joudut syömään niin paljon enemmän, että ruokakauppalasku tuplaantuu. Alussa pärjää jollain vanhoilla trikoilla, mutta pian haluat hankkia hyppynarun, painonnostokengät, rannesiteet, oman salin hupparin ja kasapäin treenivaatteita (koska jos treenaa vaikka viidesti viikossa, on iso osa treenivaatteista koko ajan pyykkikorissa, pesukoneessa tai kuivumassa). Lisäksi rahaa menee kisa- tai kannustusreissuihin. Toivon, että pitkällä tähtäimellä tulen kuitenkin ainakin yhteiskunnalle edullisemmaksi, kun painan vielä teräsmummona tuolla (tosin yhteiskunnan kannalta edullisimmaksi tulisi varmaan kupsahtaa just ennen eläkeikää, mutta toivon nyt kuitenkin pötkiväni terveenä vähän pidemmälle).

Yhteenvetona: CrossFit on aika kalliiksi tuleva ja vaivalloinen harrastus, jossa saa uusia kavereita, uusia lihaksia ja jatkuvasti uusia mustelmia. Suosittelen lämpimästi.

1 kommentti

Avainsanat: , , ,

Miia Kirsi

Miia Kirsi

Miia on reilu kolmikymppinen pääkaupunkilaistunut humanisti ja tavoitteellisesti treenaava CrossFit-harrastaja.

Halloween Run, tai kun Iceman ja Maverick 10 kilometriä juoksivat

11236421_1179564372058429_2805457047891476915_o

Kuva noin matkan puolivälistä. Kummasti meitä tässä vaiheessakin vielä hymyilyttää.

Osallistuin lauantaina elämäni ensimmäiseen juoksutapahtumaan. En ole koskaan erityisemmin pitänyt juoksemisesta, joskin aina silloin tällöin (lue: noin neljä kertaa vuodessa) käyn juoksulenkillä. Muutaman kerran olen leikitellyt ajatuksella puolimaratonista, mutta toistaiseksi olen ymmärtänyt olla osallistumatta. Pisimmillään olen pariin otteeseen juossut noin 15 kilometrin lenkin, joten luultavasti selviäisin puolimaratonistakin maaliin, mutta juoksuharjoittelu sinänsä ei juuri kiehdo mieltä.

Satun kuitenkin muutaman onnekkaan sattuman kautta kuulumaan Teräsmeduusoihin, urheilujuokkueeseen, jota joukkuetoverini Lotta juuri oivallisesti luonnehti feministis-karnevalistiseksi kokonaistaideteokseksi. Tätä tietä puolestaan tulin jotenkin ylipuhutuksi osallistumaan Runner’s High:n järjestämään Halloween Run -tapahtumaan. Luonnollisesti pukusarjassa. Terässika-triathlonkisassa edustimme kolmisin, mutta Halloween Runiin lähdimme kahden naisen – tai siis lentäjän – miehityksellä (kolmas sukuloi Itä-Suomessa).

Erilaisia pukuvaihtoja pyöriteltiin mielessä melkein kalkkiviivoille asti, mutta Lotan ideoimana päädyimme lopulta elokuvaklassikko Top Guniin. Tavoillemme uskollisena olimme liikkeellä hieman viime tipassa ja näin ollen ompelimme vielä viimeisiä merkkejä asuun pukuhuoneessa kun muut osallistujat jo tekivät alkulämmittelyä. Ehdimme kuitenkin starttiin, tietysti mitään lämmittelemättä (lämpeneehän sitä juostessa!).

P1170098

LENTÄJISTÄ PARHAAT

Miten kisa sitten sujui? Edellisen pidemmän (yli 5 km) lenkin olin juossut kesäkuussa ja juoksua edeltävällä viikolla tein ihan normaalin ohjelmoinnin mukaisia treenejä, mm. raskaita maastavetoja paria päivää aiemmin. Mitäpä pienistä, kyllähän sitä nyt aina yhden kympin juoksee! Ja niin juoksikin, joskin olen joskus juossut mukavampiakin kymppejä.

Sää oli joka tapauksessa varsin miellyttävä, reitti kohtuullisen tasainen ja oma vireystilakin siedettävä, joten ihan kauhealta juokseminen ei missään vaiheessa tuntunut. Toisaalta pidimme myös hyvin rauhallista juoksutahtia (ehkä siksi, että emme kumpikaan osaa juosta kovaa) ja keskityimme lähinnä valittamaan (mäistä, silmiin paistavasta auringosta, ihan liian pitkistä kilometreistä, haalarista) sekä visioimaan, miten paljon huonommin voisi olla. Onneksi ei sentään satanut. Onneksi ei ollut helle (mahdollisesti hieman epätodennäköinen tapahtuma Suomessa lokakuun lopussa, mutta kuitenkin). Ja onneksi emme – luoja nähköön – olleet toteuttaneet ideaa pukeutua hevoseksi.

Loppujen lopuksi meillä meni kymppiin ennakkoarvioni mukainen tunti (1:00:58). Olen ihan tyytyväinen, sillä hitaana juoksijana olen tainnut nopeimmankin kymmenen kilometrin lenkin heittää juuri ja juuri alle tuntiin (ja viiteenkin kilometriin menee minulla melko tarkkaan puoli tuntia, en nimittäin osaa juosta lyhyitä matkoja juuri sen nopeammin kuin pitkiä). Tällä kertaa hidasteena oli vielä haalariasu, jota ei ehkä ollut suunniteltu juoksuvaatteeksi. Ensimmäiset kaksi kilometriä ihastelimme, miten haalarissa oli yllättävän hyvä juosta. No, ei siinä oikeasti ollut. Puolenvälin jälkeen tiiviissä ja painavassa puuvillahaalarissa olo oli kuin saunapussissa. Juoksevassa, hikisessä saunapussissa. Yäk.

PicMonkey Collage_beer

Kuvaa kulissien takaa eli mitä Teräsmeduusat tekevät kisan jälkeen. Tietysti juovat pukukopissa kaljaa!

Kannattiko tapahtumaan sitten osallistua? Kyllä kannatti! En ole erityisen kiinnostunut parantamaan juoksutekniikkaani, saati aikojani (tulosparannustavoitteet ovat pääasiassa painonnoston ja CrossFitin puolella). Juoksutapahtumassa yli sadan muun osanottajan kanssa juostessa on kuitenkin vähän eri fiilis kuin tavallisella lenkillä (en tiedä teistä, mutta omilla tavallisilla lenkeillä ei yleensä ole kilometrin välein joku kannustamassa eikä yhtään juomapistettäkään). Maratoonariksi en aio vastaisuudessakaan ryhtyä, vaikka tällaisiakin suunnitelmia joukkueessamme on väläytelty, mutta näitä lyhyempiä tapahtumia voin ehkä vastaisuudessakin käydä juoksemassa!

Runner’s High:lle siis kiitos kisasta ja erityiskiitos teräsmeduusa-Sofialle, parhaalle Maverickille, jonka ansiosta ylipäänsä tulin osallistuneeksi koko kisaan!

p. s. Pahoitteluni pitkästä radiohiljaisuudesta taas. On ollut hiukan hektisenpuoleinen tämä syksy. Muutin mm. uuteen asuntoon mr. Manin kanssa ja olen viettänyt laittoman paljon aikaa Ikeassa, rautakaupassa ja kantamalla laatikoita ja kaikenlaista rojua eestaas. Tähän päälle kaksi työtä ja treenit, ei aikaa oikein muulle jää. Nyt koetan taas hieman ryhdistäytyä bloginkin kanssa, sen verran on tässä treenirintamallakin taas tapahtunut!

Ei kommentteja

Avainsanat: , , , , ,

Miia Kirsi

Miia Kirsi

Miia on reilu kolmikymppinen pääkaupunkilaistunut humanisti ja tavoitteellisesti treenaava CrossFit-harrastaja.

Uusille epämukavuusalueille eli kuinka menin uimahyppykurssille

570515167_6e18df23db_o

Kuvassa en todellakaan ole minä. Uimahallin kuvauskiellon takia en ottanut kuvia, vaan tämä on lainattu Flickristä Creative Commons -lisenssillä, kuvaajana Sancak Gülgen.

Kanssa-teräsmeduusani ja eräs suosikki-bloggaajistani, ihastuttava Fitness Führer aprokoi tuossa taannoin, uskaltaisiko ilmoittautua aikuisten uimahyppykurssille ja onko sieltä mahdollista ylipäänsä selvitä hengissä. Koska itse selvisin, päätin laatia todistajanlausunnon siitä, miten aikuinenkin voi opetella hyppäämään pää edellä kolmesta metristä ja selvitä siitä paitsi hengissä, myös ilman suurempia henkisiä tai fyysisiä ruhjeita.

Kävin siis tosiaan tässä elokuussa uimahyppyseura Tiirojen aikuisten uimahypyn alkeiskurssin (seikka, joka on huvittanut suuresti monia tuttaviani). Olin jo edelliskesänä Uimastadionilla kateellisena katsellut uimahyppyharrastajien treenejä hyppyaltaassa ja miettinyt, että siinäpä voisi olla aika metka harrastus. Talven tultua uintikerrat vähenivät rutkasti kesästä ja ajatus uimahypyistäkin hautautui jonnekin mielen pohjukoille.

Sitten viime toukokuussa ollessani töissä yliopistolla tuli työtiimissä puhetta siitä, mitä kukakin haluaisi harrastaa. Tuolloin mieleeni pälkähti yhtäkkiä vuoden takainen haaveiluni, ja totesin, että haluaisin kyllä joskus kokeilla uimahyppyä. Pikaisella googlailulla selvisi, että Helsingissä hyppykursseja järjestää ainakin Tiirat ja että ilmoittautuminen kesän kursseille oli parhaillaan käynnissä. Seuraavaksi huomasinkin ilmoittautuneeni aikuisten alkeiskurssille. Tuumasta toimeen on joskus sangen lyhyt matka.

Itse kurssi alkoi lopulta elokuun alussa Mäkelänrinteen uintikeskuksessa. Meitä oli 10 hengen ryhmä, ikäjakaumaltaan enemmistö lienee ollut 30 ja 40 ikävuoden väliltä, joskin pari nuorempaakin oli mukana. Kaksi kuitenkin jätti kurssin kesken alussa, joten yleensä paikalla oli kahdeksan innokasta, joskaan ei kovin taidokasta uimahyppynoviisia.

Kukin treenikerta kesti tunnin ja koostui puolen kuiva- tai permanto-osiosta ja puolen tunnin vesiharjoituksesta. Kuivalla lämmiteltiin ja tehtiin erilaisia kehonhallintaharjoituksia (päälläseisomisesta vatsalihaspitoihin ja kuperkeikoista trampoliinihyppyihin). Vesiharjoitukset luonnollisesti suoritettiin hyppyaltaassa ja ne koostuivat veteen hyppäämisestä eri asennoissa (doh).

Ihan ensimmäisellä kerralla emme nousseet uima-altaan reunaa korkeammalle. Alussa harjoiteltiin hyppäämistä ja veteen ponnistamista jalat edellä kädet kiinni kyljissä, josta edettiin kädet ojennettuina hyppäämiseen, ponnistukseen käsillä vauhtia ottaen ja pää edellä veteen menoon (tämäkin ihan aluksi polviasennosta altaan reunalla). Etenemistahti oli sopiva, jotta ehti kiinnittää huomiota vartalon asentoihin, katseen suuntaan ja muuhun kehonhallintaan hypyn aikana, mutta kuitenkin tarpeeksi ripeä, että tunsi koko ajan oppivansa uutta.

Seuraavalla tunnilla siirryimme metrin korkeuteen tekemään samoja hyppyjä kuin edelliskerralla. Seuraavilla viikoilla pääsimme myös hyppäämään kolmesta metristä (tätä korkeammalta ei alkeiskurssilla hypätty) niin pää edellä taittokaadosta (eli vartaloa taivuttamalla, ilman ponnistusta) kuin jalat ja selkä edellä. Kurssin viimeisillä kerroilla hypimme sitten enemmän ponnahduslaudoilta ja harjoittelimme esimerkiksi ponnistusaskelta ja pää edellä hyppyä ponnistukseen yhdistettynä.

Valmentajamme Veera oli tosi mukava ja sopivalla tavalla vaativa valmennettaviaan kohtaan. Hän jaksoi hyvin selittää, miksi mitäkin harjoitusta tehtiin, miten kuivaharjoitukset liittyivät uimahyppyihin ja miksi oikeat asennot olivat tärkeitä. Hän kiinnitti huomiota vartalon asentoihin ja antoi palautetta koukussa olevista nilkoista tai löperöstä keskivartalosta. Toisaalta koutsaus oli myös ymmärtäväistä. Toki kun kyseessä on uimahyppykurssi, voitaneen olettaa, että jokainen osallistuja ymmärtää, että veteen on hypättävä. Kuitenkin liikkeissä edettiin vähän kerrassaan ja edellistä harjoitusta sai tehdä niin kauan, kunnes halusi siirtyä seuraavaan vaiheeseen (itse tietysti olen sen verran kaaho luonteeltani, että siirryin eteenpäin heti kun vain sain valmentajalta luvan). Kuivaosiossa taas tehtiin kyllä juttuja, joita moni osallistuja ei omien sanojensa mukaan ollut tehnyt sitten ala-asteen (esimerkiksi kuperkeikkoja tai päälläseisontaa), mutta näiden kanssa valmentaja auttoi kaikkia, jotka kokivat apua tarvitsevansa. Todella kivaa oli myös se, että jokainen hyppääjä sai valmentajalta palautetta jokaisen hypyn jälkeen ja vinkkejä siihen, miten hyppyjä voisi parantaa tai mikä oli mennyt vikaan.

Omasta mielestäni pärjäsin kurssilla oikein kelvollisesti. Olen melko kylmäpäinen (tai vaihtoehtoisesti vähän yllytyshullu), joten uskallus ei ollut tälläkään kertaa ongelma. Kehonhallintani on ihan kelvollista ja kiitos paitsi CrossFitin myös voimistelutuntien, sujuivat lämmittelyn punnerrukset ja kuperkeikat helposti (olen tottunut normaalilla CF-tunnilla siihen, että eritoten jossain punnerruksissa olen vähintäänkin keskinkertainen äheltäjä, joten oli hiukkasen outoa kuulla kehuja punnerrustekniikasta ja -voimasta). Hankalaa oli kuitenkin omaksua juuri uimahypyille tyypillisiä liikeratoja ja juttuja. Esimerkiksi painonnostossa kohdistan katseen aina suoraan eteen tai hivenen yläviistoon. Opin ehkä vasta viimeisellä uimahyppykurssin viikolla katsomaan oikeaoppisesti alaviistoon.

Kokonaisuutena uimahyppy oli todella hauskaa, ja ehdottomasti suosittelen kokeilemaan, jos laji yhtään kiinnostaa. Harrastus vaatii uskaliaisuutta ja vartalonhallintaa, mutta juuri nämä ominaisuudet siinä myös kehittyvät. Alkeiskurssi oli sopivan, mutta ei liian ”alkeis”. Aloitettiin ns. ihan alusta (tai en keksi, miten enemmän alusta voisi aloittaa kuin jalat edellä altaan reunalta hyppääminen), mutta edettiin suhteellisen nopeasti.

Raha- ja aikatilanteen takia en pystynyt ilmoittautumaan jatkokurssille (aikuisille järjestetään vähänlaisesti jatkokursseja, ja kaikki tämän syksyn kurssit olivat sellaisiin aikoihin, etten olisi läheskään joka kerta päässyt paikalle, jolloin tuntui kirpeältä maksaa koko lukukauden kurssimaksua). Toivon kuitenkin, että kevätpuolella aikataulut ovat hieman suotuisammat, jotta silloin pääsisin kerran viikossa hyppäämään. Kesäisin uimahyppykursseja järjestetään myös Uimastadionilla, ja ajattelinkin, että ensi kesänä voisin osallistua stadikalla järjestettävälle harrastekurssille.

Mites lukijakunta, mitä uutta olette viime aikoina kokeilleet? Suosituksia uusista jännistä lajeista myös vastaanotetaan!

Ei kommentteja

Avainsanat: , , ,

Miia Kirsi

Miia Kirsi

Miia on reilu kolmikymppinen pääkaupunkilaistunut humanisti ja tavoitteellisesti treenaava CrossFit-harrastaja.