Määränpäänä kehon ja mielen tasapaino

FITLANDIAn Fitspiraatio-tarinassa Johanna kertoo oman tarinansa siitä, miten hän on saanut liikunnan lisäämisellä ja sen kautta fiksummalla syömisellä kehonsa ja mielensä tasapainoon. Tämä tarina on osoitus siitä, miten jokainen voi saada liikkumisen kautta puuttuvaa itsevarmuutta, lisätä onnellisuutta sekä parantaa terveyttään fyysisen näkökulman lisäksi myös henkisesti.

Fitspiraatio-tarina: Määränpäänä kehon ja mielen tasapaino

Tänään pysähdyin ajattelemaan. Viimein muutaman miettimishetken jälkeen saan ja ennen kaikkea uskallan todeta, että saan olla onnellinen ja tyytyväinen itseeni.

Nykyinen kuntoni ja ulkonäköni ei ole koskaan ollut minulle itsestäänselvyys: Tämän eteen on todella tehty töitä. Joskus miltei mahdottomalta tuntunut tavoite on viimein saavutettu. Ei, en ole haveillut epärealistisesta fitness-vartalosta, vaikka tilanteeni on aina joskus ajanut minut miltei hulluuden partaalle. Olen vain asettanut itselleni tavoitteita, jotka saavutettuani voin todeta, että olen terve ja pystyn todistamaan itselleni, että pystyn pääsemään lähemmäs unelmia.

Henkistä taistelua painon kanssa

Koin itseni sairaaksi ollessani aivan pieni. Olin pyöreä lapsi, jonka päähän iskostui hyvin sitkeä ajatus siitä, että niistä pirullisista liikakiloista on päästävä eroon. Ne liikakilot tekivätkin elämästäni vaikeaa, ehkä jopa ilman syytä. Kun nyt katson vanhoja valokuvia (joita en ole suostunut katsomaan moneen vuoteen), joudun toteamaan, etten ehkä ole ollut oikeasti niin sairaalloisten lihava kuin on annettu ymmärtää tai olen itse kokenut.

Ehkä luonteeni on sellainen, ettei se kestänyt sitä, että olin koko ala-asteen ajan selkeästi pyöreämpi kuin muut, ja etten koskaan juossut yhtä nopeasti kuin koulukaverini. Vielä kun kotini keittiön kaapin oveen teipattiin juliste sallituista välipaloista, ja terveydenhoitaja esitteli joka punnituksen jälkeen liian nopeasti kohoavia käyriä, voinko pitää itseäni muuna kuin epäonnistuneena plösönä? Kirjoitin päiväkirjaan siitä, kuina pitäisi liikkua enemmän ja kuinka epäonnistunut olen painon ollessa vain kilon verran vähemmän kuin aikaisempana päivänä. Voi sitä tunnetta tekstissä, joka kertoo yhden kilon lihomisesta. Pitääkö ala- asteikäisen lapsen elämään kuulua ankara stressaaminen ylipainosta, kunnosta ja painosta?

Voi tietysti olla, ettei kuka tahansa olisi saanut painostaan ja ulkonäöstään samanlaista pakkomiellettä. Tosiasia on kuitenkin se, ettei ajatus ollut pelkästään omassa päässäni: Muistan ikuisesti tuttavaperheen pojan naureskelun, eikä isoveljenkään naljailulta vältytty. Muistan myös sen, kuinka mummoni ja eräs äitini tuttava kehuivat pienoista laihtumistani. Kuinka vahva pitää olla, ettei kaiken tämän jälkeen pitäisi itseään lihavana ja laihuutta tavoittelemisen arvoisena? Ai niin, laitetaan päälle vielä koulukiusaaminen. Minulle ei varsinaisestikaan koskaan selvinnyt, että miksi minut jätettiin yksin, mutta kerran kuulin välitunnilla yksin ollessani, ”ettei minun kanssani ole kivaa leikkiä Poliisia ja Rosvoa, koska en saa ketään koskaan kiinni.”

Liikunta koulussa ei ymmärrettävästikään ollut melkein koskaan hauskaa. Sain astma-diagnoosin viisivuotiaana, mikä vaikutti liikunnan harrastamiseen. Hiihdin aina hitaasti ja jäin jälkeen, enkä koskaan juossut pesäpallossa pesille tarpeeksi nopeasti. Ainoa mieleinen laji oli sähly, jossa en tosin pärjännyt nopeudella, vaan rohkeudella jyrätä päälle. Tottakai kuntoni rajoitti kentän päästä päähän juoksemista, mutta silti (tosin ennen kiusaamiskautta) minua saatettiin jopa pitää ihan hyvänä. Ollessani ainoa astmaatikko, tunsin itseni entistä erilaisemmaksi. Lääkkeiden käyttö oli muiden silmissä outoa, ja lisäksi minua kiusasivat allergiat ja ala-asteen loppupuolella keliakia.

Miksi minä?

Tietysti nämä ovat loppupeleissä vain pieniä tekijöitä, ja terveys olisi voinut olla paljon huonompikin, mutta minulle ne olivat suuria asioita. Keliakian myötä laihduin lyhyessä ajassa suhteellisen paljon, mitä en ehtinyt käsittää lainkaan. Tauti saatiin diagnosoitua nopeasti, olinhan sentään keliaakikon tyttö ja kerrankin laihtunut reippaasti. Vaikka ruokavalion muuttuminen herätti ensin mielenkiintoa luokkatovereissani (mikä tosin unohtui lyhyen ajan kuluessa), olin hyvin surullinen. Tuntui siltä, kuin olisin saanut lisää perusteita erilaisuudelleni. Vielä silloin jo pelkkien silmälasien saaminen tuntui maailmanlopulta, joten kyllä autoimmuunisairaus tuntui raskaalta. Kyllä, samana iltana kun sain diagnoosin, itkin äidilleni ja kysyin, että miksi minä.

Totuus taitaa kuitenkin olla se, että keliakia on tehnyt vain hyvää. Tottakai paino nousi taas sitä mukaa, kun ruokavaliosta tuli sopiva ja ravintoaineet alkoivat imeytyä, mutta opin kuitenkin sen, etten enää koskaan voi laittaa suuhuni mitä sattuu. Koen, että sairauteni on tuonut tervettä tietoisuuden hakemista siitä, mitä syö, vaikka siihen pääsy ja ymmärtäminen vei vuosia. Jos saisin nyt valita, en antaisi keliakiaa pois. En kokenut olevani yläasteellakaan hyvä liikunnassa, enkä todellakaan ollut erityisen hoikkakaan. Enää en kuitenkaan ollut luokkani lihavin enkä ainoa silmälasipäinen tyttö. Enää en piirrellyt itsestäni ja unelmaminästäni kuvia päiväkirjaan. Suurempaan kouluun siirtyminen teki hyvää, ja kun verrataan ala-asteaikaan, minun oli parempi olla. En kuitenkaan edelleenkään ollut mielestäni normaali, eikä suhteeni ruokaan ollut yhtään sen parempaa. Havahduin siihen, että syön kotona ollessani aivan järjettömiä määriä ruokaa, ja että poden aina ennen nukkumaanmenoa huonoa omaatuntoa siitä, etten kykene lopettamaan syömistä ajoissa. Yhtäkkiä keksin työntää sormet kurkkuun.

Vaikkei yläaste tuonut parempaa itsetuntoa, ja huolimatta syömishäiriöstä, sain kuitenkin säännöllisemmän kosketuksen liikuntaan. Varmasti osa pyöreydestäni on kadonnut vuosien ja pituuskasvun myötä, mutten tuntenut itseäni lukiossakaan kauniiksi. Rippikouluikäisenä ja kauan sen jälkeenkin pidin itseäni vielä lihavana, vaikka osa siitä onkin saattanut olla vain tulosta vanhasta tilanteesta ja ajattelutavasta. Kamppailin painoni kanssa vielä lukion aikana, mutta jotain kummallista on luultavasti tapahtunut jo ennen sitä: Minä liikuin, ja minä laihduin.

Älä_luovuta

Isoja muutoksia

On aivan uskomatonta, etten ole tarvinnut enää muutamaan vuoteen allergia- tai astmalääkkeitä. Niiden poisjääminen olisi voinut ehkä tapahtua ihan ilman kunnon kohentumistakin, mutta uskon, ettei liikunta ja ulkoilmassa oleminen ole ainakaan pahentaneet tilannetta. Vaikka onkin välillä tullut takapakkia liikunnasta johtuvan uupumuksen muodossa, niin kaikesta on selvitty ja suunta on ollut koko ajan ylöspäin. On suunnattoman huojentavaa todeta, että liikunnasta on tullut hyvin olennainen osa elämääni, ja olen muiden silmissä pitkä ja hoikka. Ollaan siinä pisteessä, ettei tarvitse enää kiinnittää huomiota rasvan määrään, vaan voidaan miettiä pikkuhiljaa kehittyviä lihaksia. Välillä on hyvin vaikeaa uskoa, että tilanne on nyt monien kyynelten täyteisten vuosien jälkeen tämä.

Ei ehkä ole siis ihme, etten ihan aina pidä itseäni sellaisena, jolta voin näyttää ulkopuolisten silmissä. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että olen ollut suurimman osan elämästäni aivan toisenlainen ja tyytymätön itseeni. Minäkuvani on vaatinut päivitystä, eikä se luonnollisestikaan ole nopea prosessi. Syöminen ei aina edelleenkään ole helppoa, mutta se on silti hyvin paljon inhimillisempää, enkä ole oksentanutkaan pitkään aikaan. Vaikken ole täydellinen enkä viihdy uimapuvussa, niin olen silti onnellinen siitä mitä olen saavuttanut.

”Olen hyvällä tavalla riippuvainen siitä onnen tunteesta, jonka saavutan aina liikunnan jälkeen viimeistään rahka- annoksen äärellä.”

En ole koskaan tuntenut itseäni näin terveeksi ja hyvinvoivaksi. Minulla on unelmia, joita kohti pyrin edelleen ilman, että suhtaudun niihin pakkomielteisesti. Haluan kehittää ja haastaa itseäni nyt, kun olen nuori ja lihakset voivat kehittyä hyvin. Haluan elää monta terveellistä vuotta ja liikkua tulevaisuudessa ilman suuria fyysisiä rajoitteita. Olen hyvällä tavalla riippuvainen siitä onnen tunteesta, jonka saavutan aina liikunnan jälkeen viimeistään rahka- annoksen äärellä. Nyt harrastan terveenä ollessani liikuntaa kuudesti viikossa, ja pelaan kilpapaintballia naisena miesten rinnalla: Asioita, joiden en olisi uskonut olevan mahdollisia.

En olisi vuosia sitten voinut kuvitellakaan, että pystyn lenkkeilemään ilman kunnon loppumista ja totaalista uupumusta, saatika tekemään vatsalihaksia tai kyykkyjä ilman muutaman toiston jälkeistä stoppia. Nyt minulla on muitakin vahvuuksia kuin sähly, eikä minun tarvitse hävetä heti treenin alussa punaisiksi muuttuvia kasvojani, sillä nyt voin tehdä harjoituksia paljon pidempään ilman, että näytän välittömästi hikoilevalta tomaatilta. Ja vaikka sellaiselta näyttäisinkin, niin sillä ei ole enää merkitystä: Olen tehnyt töitä, se on mennyt perille ja se näkyy.

Nyt myös lenkkeilykin on mielekkäämpää, enkä varmaankaan kuulosta heti siltä, ettei henki kulje. Vähennän hartia- ja niskakipua paremmalla lihaskunnolla, ja voin viimein pitää mahdollisena sitä päivää, jolloin voin punnertaa oikeaoppisesti. Arki on muutenkin paljon helpompaa, sillä nyt voin polkea töihin, kauppaan ja kouluun niin, etten tunne juuri juosseeni maratonia. On hienoa huomata, että sykkeiden perusteella palautuminen on suhteellisen nopeaa, ja että selviän tehokkaastakin treenistä ilman totaalista kuolemista. Liikkuminen helpottaa myös syömistä, sillä arjen ollessa aktiivista ruokailun ei tarvitse olla jatkuvan tarkkailun kohteena.

Kaikki nämä ovat asioita, joiden en aikaisemmin kuvitellut olevan mahdollisia. Osa voi kuulostaa varsin pieniltä jutuilta, mutta itse koen ne hyvin merkityksellisiksi. Kaiken sen itseinhon, arvostelun kohteena olemisen ja ruoan kanssa kamppailun jälkeen voin todeta, että olen enemmän tasapainossa itseni kanssa niin henkisesti kuin fyysisestikin. Enää en ole kehoni vanki, vaan voin elää vapaasti ja olla onnellinen siitä, mitä olen saavuttanut. Toivon todella, että pystyn pitämään liikunnan olellisena elämäni osa-alueena niin, ettei tämä hyvän olon tunne tule katoamaan koskaan.

Oletko sinä tehnyt elämäntaparemontin, pudottanut painoa tai ylittänyt itsesi sellaisella tavalla, jota et olisi itsekään uskonut? Jos haluat jakaa tarinasi fitlandian sivulla ja inspiroida muita naisia, laita sähköpostia osoitteeseen info@fitlandia.fi ja kerro lyhyesti taustasi ja tarinasi. Menestystarinat voidaan julkaista joko koko nimellä tai pelkällä etunimellä kuvan kanssa tai ilman.