Loukkaantumisesta toipuminen

Moni kuntoilija ja kilpaurheilija kohtaa liikkumisessaan ikäviä tilanteita, joissa treenitaukoa joutuu pitämään joko äkillisen tapaturman tai jatkuvan rasituksen aikaansaamien loukkaantumisten ja vammojen seurauksena. Tässä artikkelissa käsittelen omalle urheilu-uralleni osunutta loukkaantumista, siitä toipumista ja paluutani kilpaurheilun pariin. Artikkeli painottuu omiin kokemuksiini sekä matkalla kohtaamiini tilanteisiin, mutta haluan jo aluksi painottaa, etten ole lääketieteen tai kuntoutusalan ammattilainen. Fitlandian muut asiantuntijat tarjoavat loukkaantumisiin ja niistä kuntoutumiseen omat näkökulmansa ja minun kertomuksessani ilmi tulee se epätoivo ja toisaalta onnistumisen ilo, jotka loukkaantumiseen ja kuntoutumiseen liittyvät liikkujan ja urheilijan tiellä.

Minun loukkaantumistarinani alkaa kesäkuusta 2010. Olin voittanut kesällä 2009 ensimmäisen henkilökohtaisen Suomen Mestaruuteni pyöräilyssä ja kaudesta 2010 oli ajatuksissani tulossa vielä edellistä parempi. Olin intoa täynnä. Kesäkuussa kuitenkin loukkasin polveni pahoin kilpailutilanteessa. Tilanteeseen ei liittynyt varsinaista onnettomuutta, vaan polvilumpioni luiskahti pois paikoiltaan mutkan jälkeen “putkelta” kiihdyttäessä ja matkanteko päättyi siihen. Kesä kului pyörällä kisaamisen sijaan kepeillä köpötellessä ja leikkauspöydälle päädyin elokuun alkupuolella.

Leikkaus oli melko iso ja kesti useita tunteja. Leikkaavan lääkärin toipumisennuste “treeninaloittamiskuntoon” oli n.6kk, vaikka leikkaus onnistui mainiosti. Jo ennen leikkausta olin kulkenut kepeillä 2kk ajan ja kun leikkauksen jälkeen vietin 3 viikkoa täysin makuulla petipotilaana, oli kuntoutuksen alkaessa jalka siinä kunnossa, ettei se liikkunut lainkaan omin voimin ja fysioterapiassa jalkaa heräteltiin sähköllä ensimmäisillä kerroilla. Ensimmäiset kivuliaat askeleet otin syyskuussa nelisen viikkoa leikkauksen jälkeen, mutta kepit jätin täysin pois käytöstä vasta marraskuussa. Uinnin harjoittelun pääsin aloittamaan lokakuussa ja pyörän päällä sain pyöräytettyä jalkaa kokonaisen kampikierroksen ympäri vasta marras-joulukuun vaihteessa. Kaikki aiemmin niin luonnolliset liikkeet piti opetella uudelleen jalan koukistamisesta lähtien, kun leikkauksen jälkeiset viikot jalkaa piti pitää kokoajan täysin suorana.

Urheilijana kesä 2010 oli kuin pahimmasta painajaisunesta. Kukaan ei osannut sanoa varmaksi, voisinko koskaan enää urheilla. Ruoka ei maistunut ja kaikki oleminen masensi. 171cm pitkä ja hieman päälle 60kg painanut ratapyöräilijä kuihtui elokuun loppuun 48 -kiloiseksi heikoksi raunioksi. Monta kertaa oli hyvin lähellä, etten olisi luovuttanut ja lakannut toivomasta urheilu-uran jatkumista, mutta kiitos lähipiirin kannustuksen sekä loistavan lääkärin ja fysioterapeutin, jostain löytyi aina pieni annos lisää energiaa ja intoa koittaa jatkaa eteenpäin.

Erityisesti työssään äärimmäisen taitavan fysioterapeutin ansiosta kuntoutus lähti hyvin käyntiin ja etenin tasaisesti pienin askelin. Alussa kävin hoidossa viikoittain ja sain aina uusia haasteita ja tehtäviä, joihin koitin pyrkiä tapaamiskertojen välillä. Kun olin löytänyt motivaation parantumiseen, saatoin viettää tuntikausia päivässä polvea kuntouttaen – välillä hymyillen, välillä itkien ja hammasta purren. Hankalasta alusta huolimatta kuntoutus onnistui hyvin ja lääkärin ennustetta vastoin osallistuin maakuntaviestihiihtoon tammikuun alussa ja pääsin muutenkin kipua uhmaten hiihtelemään lenkkejä talven aikana.

Keväällä aloin harjoitella juoksemista varovaisesti. Tämäkin tapahtui käytännössä askel kerrallaan. Kävin muutamissa pyöräkisoissa kokeilemassa jalan kestämistä todeten sen melko huonoksi ja jatkoin samalla myös uinnin harjoittelua. Koska tiesin, että kesä 2011 tulisi menemään tavoitteellisen pyöräilykilpailemisen osalta vielä ohitse, päätin toteuttaa monivuotisen haaveeni triathlonin kokeilemisesta. Kokeilu vei mennessään ja lopulta sain aloittaa käytännössä uuden uran urheilijana. Kuntoutuksen aikana olin harjoitellut monipuolisesti erilaisia asioita ja keskittynyt esimerkiksi lihaskuntoharjoitteluun. Tietyiltä osin olin jopa kehittynyt urheilijana, vaikka olin ollut loukkaantuneena enkä voinut tehdä niitä asioita, mitä olin tottunut pitämään ns. oikeana harjoitteluna.

Loukkaantuminen toi siis mukanaan paljon hyvää näin myöhemmin ajateltuna. Kun on kuntouttanut itsensä takaisin kävelytaidottomasta kilpaurheilijaksi, ei ole kovinkaan vaikeaa motivoida itseään lenkille. Loukkaantumisen myötä myös uskalsin kokeilla lajia, josta olin monta vuotta haaveillut ja jonka kokemista siirtänyt – turhaan. Olin elänyt tietynlaisessa urheilun suorituspakkoputkessa ennen loukkaantumista ja vasta sen pelon konkretisoituminen, ettei voisi enää liikkua, sai löytämään uudelleen urheilemisen ilon.

Kuitenkin, kaikille loukkaantumisten kanssa painiville liikkujille haluaisin tarinani myötä muistuttaa, että kuunnelkaa alan ammattilaisia. Malttakaa, jos teidän käsketään malttaa. Tehkää kärsivällisesti teille annettujen ohjeiden mukaisia harjoituksia kuntoutusvaiheessa. Itkekää, kun harmittaa, mutta iloitkaa jokaisesta onnistumisen ja eteenpäin menon hetkestä. Lopulta loukkaantumisesta voi selvitä paljon vahvempana ihmisenä ja jopa vahvempana urheilijana tai kuntoilijana kuin oli ennen sitä.

Viimeksi päivitetty 1.5.2013

 

Terhi Martikainen

Terhi Martikainen

Kirjoittaja on triathlonisti, moninkertainen pyöräilyn SM-mitalisti ja urheilukaupan ammattilainen.

Kommentit (0)

Kaikkien kommenttien tarkastus on käytössä. Ethän siis lähetä kommenttiasi useampaan kertaan, kiitos.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *